maanantai 6. joulukuuta 2010

Kiitos.

Itsenäisyyspäivä on ollut itselleni aina itsenäisyyden itsestäänselvyyspäivä. Kuten varmaan aika monelle muullekin ikäpolveni suomalaiselle ja meitä nuoremmille. Luulisin. Eikä johdu siitä, etteikö sotiemme veteraaneja ja sodissa kaatuneita kohtaan tuntisi kunnioitusta ja kiitollisuutta. Vaan siitä, että on saanut aina elää vailla huolta ja pelkoa. Ei ole ollut vähäisintäkään syytä pelätä.

Vasta myöhemmin on oppinut edes vähän ymmärtämään koko asiaa. Omien isoisieni ei tarvinnut aikanaan lähteä sotaan, olivat vielä niin nuoria. Onneksi.

Noin vuosi sitten Hesarissa oli erään lotan, Anni Toikkasen  liikuttava haastattelu. Hän on isäni täti. Haluan tuon jutun liittää tähän postaukseeni itsenäisyyspäivän kunniaksi. 

Jutussa esiintyvät Helmi ja Albert Pakarinen olivat isäni isovanhemmat.

Matti Huuskonen HS - Kotimaa - 23.12.2009

Sota vei nuorelta lotalta kaksi veljeä ja isän

Kuva on otettu luultavasti kesällä 1937. Anni Toikkanen, omaa sukua Pakarinen, seisoo siinä äitinsä Helmin takana. Anni on kuvassa 17-vuotias. Lyhyet hiukset on kammattu siististi sivulle, ja päällä on pyhäistä. Takana lehtii koivu. Jokohan suurperheen keskimmäinen on liittynyt keskisuomalaisen Konneveden pitäjän lottiin vai vasta aikeissa? Tämä vuosi se kuitenkin oli. Isä Albert ja äiti Helmi istuvat penkillä. Isä on ollut nuorempana äkkipikainen, kuvan aikaan jo iän ja sydänvian pehmentämä, mutta yhä Istunmäen kylän Autioniemen talon auktoriteetti. "Vaati, että työt jotka oli suunniteltu, myös tehtiin. Se oli ehdotonta", Anni Toikkanen muistaa. Äiti on synnyttänyt 12 lasta. Kuvassa heistä on kymmenen, keskimmäisenä 24-vuotias suojeluskuntalainen Veikko Esa. Esikoinen Veikko Emil on kuollut lapsena, 25-vuotias Matti jo muuttanut rajavartijaksi Kannakselle.

Sotaan on kaksi vuotta.


Syksyllä 1939 Konneveden miehet saivat kutsun ylimääräisiin harjoituksiin. Anni Toikkanen oli muiden lottien tavoin muonittamassa lähtijöitä. Illan hämärtyessä naiset seurasivat, miten miehet marssivat kohti lähintä asemaa: "Kuullos pyhä vala, kallis Suomen maa..." Anni etsi katseella Veikkoa. Mielessä häivähti, milloin palaa vai palaako. "Sitten laulukin haipui tienmutkan taa", hän kertoo. Pian tämän jälkeen Anni muutti naapurikuntaan Vesannolle siskonsa Martan avuksi. Tämä odotti esikoistaan, ja miehelle oli tullut Matin ja Veikon tavoin lähtö ylimääräisiin harjoituksiin.


Joulukuun alkupäivinä, pian sodan sytyttyä, Anni Toikkanen näki unen. Siinä hän piteli kädessään kahta kukkasta. Äkkiä ne taittuivat ilman, että mikään olisi niihin sattunut.

Uni sai selityksensä.

14. joulukuuta Veikko kaatui Taipaleen Terenttilässä lähellä Laatokkaa. Vulnus dilac. capitalis. Fractura cranii. luki sotilaslääkärin diagnoosissa: "Kran. sirp. repinyt pään takaosan". Huhut ehtivät Konnevedelle ja Vesannolle ennen varmaa tietoa. Kun se tuli, ei isän sydän kestänyt.

Isä ja poika haudattiin samana päivänä. Veikon paikka oli Konneveden pitäjän sankarihautausmaan ensimmäisessä rivissä, parinkymmenen metrin päässä isästä.

Hautajaisista on lähes 70 vuotta. Simolan palvelukodissa Vesannolla asuva Anni Toikkanen ei enää muista tarkasti kaikkia yksityiskohtia. Tunne on kuitenkin selvänä mielessä.
"Kun olisi itsekin pudonnut, hävinnyt...", hän nojaa tuolissaan eteenpäin ja ikään kuin tönäisee jotakin näkymätöntä reunalta alas.

Martta-siskon vauvan oli määrä syntyä helmikuussa. Anni ja Martta olivat neuloneet nuttuja ja leikanneet vanhoista lakananreunoista vaippoja. Ne olivat pehmeiksi kuluneita, pehmeämpiä kuin kaupan uusi kangas.

Ei niitä tarvittu.
Vauva kuoli synnytykseen.


"Olisi ollut aikamoinen lahja saada pitää, kun mies oli rintamalla", Anni Toikkanen sanoo. Martan mies vei lapsen hautaan, kun pääsi kotiin. Matti-veli kaatui helmikuun lopulla Kuhmossa venäläisten esikuntakukkulaa vastaan tehdyssä hyökkäyksessä. Ruumis jäi linjojen väliin ja saatiin kotipitäjään vasta viikkoja myöhemmin. Helatorstaina Matti lopulta laskettiin Konnevedellä hautaan vinottain Veikkoa vastapäätä.

Autioniemen talossa ei ollut enää aikuisia miehiä. Kotiin palannut Anni sai opetella miesten työt, hevosen ja pellot. "Oltiin orpoja ja turvattomia. Suru oli meillä kaikilla, mutta siihen tuli pelko, että äiti kuolee. Sillä oli sydänoireita", Anni Toikkanen muistelee. Äiti yritti olla näyttämättä murhettaan lapsille. Hän piti huolta, ruokki, ja "saattoi ohi mennessään sanoa sanan tai silittää tukasta". Lapset joutuivat kuitenkin tottumaan siihen, että äiti välillä hävisi mitään sanomatta pihasta ja palasi omia aikojaan takaisin.
"Ei lähdetty perään, aavistettiin", Anni Toikkanen kuvaa.

Kerran tytär oli kuulemassa, kun naapurin emäntä kysyi pöydän ääressä äidiltä, miten tämä jaksaa. Kyllä sitä jaksaa, kun itkee niin pitkään kuin jaksaa, Anni muistaa vastauksen. "Ihmeellinen se äiti oli, luja ihminen. Osasi koota itsensä."


Kesällä 1940 Anni pesi muiden lottien kanssa sotilaiden sarkavaatteita kirkonkylän lammessa. Tunnelma oli toinen kuin ennen sotaa. Matin ja Veikon kotiin saamat suojeluskuntakiväärit olivat silloin tuntuneet "erikoisilta kapineilta". Oli ollut ylpeyttä siitä, että pojat ovat sotilaita. Lammen tummassa vedessä vaatteita huuhtoessaan Anni mietti, kenen päällä ne olivat olleet. Hän ajatteli Mattia ja Veikkoa ja sitä, ettei enää "ikänä sota tulisi".
"Niin mieletöntä se oli."
 ***
Edit. Tuli vielä mieleen, että vaikka Anni mainitsee jutussa lasten pelänneen Helmi-äidin kuolevan, ei olisi tarvinnut. Isäni Helmi-mummo eli vanhaksi (en muista kuinka, pitäisi varmistaa!) ja olen itse pikkutyttönä ollut Helmi-isomummoni hautajaisissa, en tosin muista niistä mitään. Hän asui isäni lapsuudenkodissa isäni, setäni ja pappani luona, samaisessa Autioniemen talossa. Isäni äiti kuoli isäni ollessa kolmevuotias.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

11 kommenttia:



  1. Hyvää Itsenäisyyspäivää.

    VastaaPoista
  2. Niin ja kiitos Suvi vielä postausideasta, jonka sinulta "varastin"!

    VastaaPoista
  3. Hieno postaus!! Olipa mukava löytää blogiisi. Napsautin heti lukijaksi. Mukavaa Itsenäisyyspäivää!

    VastaaPoista
  4. Hieno juttu isäsi tädistä, liikuttava todellakin.

    Minä olen aina ollut kiinnostunut Suomen sodista ja itsenäisyyspäivä on tuntunut tärkeältä aina. Olen myös katsonut kaikki sarjat ja elokuvat, jotka kertovat Suomen sodista. Jo teininä luin mummolassa kirjaa, jossa oli mummon kotikylän, Ranuan, sankarivainajat kuvin ja tarinoin. Nuoria poikia, hirveän monta. Kyllä pysäytti ja pysäyttää edelleen.

    Myös lotat olivat urheita ja kotiin jääneet naiset, joista moni joutui luopumaan lapsistaan joko Ruotsiin tai partisaaneille. Uskomatonta.

    Oma pappani oli sodassa, mutta ei siitä oikein koskaan puhunut.

    Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

    p.s. ihana tuo uusi otsikkokuva!

    VastaaPoista
  5. Sellariina, kiva kun löysit! Ja kiitos. :)

    Marjuli, kiitos! :) Sä olet ollut esimerkillinen nuori. Mun kiinnostus historiaan on herännyt vasta tosiaan vanhempana. Muistan että koulun historian tunnit olivat mulle ihan kamalaa pakkopullaa, kokeisiin lukukin yhtä tuskaa. Sillä vaikka kuinka pänttäsin, mieleen ei jäänyt mitään, kun ei vaan kiinnostanut. Nyt (jos olisi aikaa) olisi äärettömän mielenkiintoista palata lukemaan vaikka ihan vanhoja historian oppikirjoja itseään sivistääkseen. Mun historian tuntemus on nimittäin ihan hävettävän huono... :/

    VastaaPoista
  6. Itse olen aina ollut historiasta kiinnostunut. Äitini isä kaatui talvisodassa ja äidinäiti ei halunnut lapsiaan lähettää turvaan vaan huolehti itse neljästä lapsestaan.

    VastaaPoista
  7. Kaunis kertomus. Tiedän numerotiedot suvullesi, sillä olen toimittanut Rautalammin Pakaristen sukukirjan. valokuvassa, jos oli sama mistä tuossa artikkelisa puhuttiin, on 11 lasta! Kuvassa yhden tyttären takana on koivu!
    Olen kasailemassa Pakaristen sukukirjan toista osaa. Olen kiinnostunut saamaan siihen teidänkin ajantasaiset tiedot. Ottaisitko yhteyttä.

    terv. Arja Pakarinen
    email: arja.pakarinen@pp1.inet.fi

    VastaaPoista
  8. Reija, sulla onkin sitten sota koskettanut jopa vielä lähempää.. Mukavaa joulun odotusta teidän perheelle!

    Arja, kiitos viestistäsi. Laitoinkin sinulle jo sähköpostia. Ensimmäinen sukukirja meillä onkin jo, toista odotellaan! :)

    VastaaPoista
  9. Mielenkiintoinen kirjoitus Anni-Mummon elämästä! Sattumalta löysin tämän. t. Anni Toikkasen lapsenlapsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kommentista :)

      Anni Toikkanen on minun isotätini. Mukava kun löysit tänne ja hyvää syksyä! :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...