maanantai 24. lokakuuta 2011

Liian kiltit?

Oltiin Onnin kanssa sunnuntaina leikkimässä lasten liikuntamaailmassa, paikallisessa liikuntahallissa. Paria pikku juttua lukuunottamatta meillä oli oikein hauskaa ja Onni näytti nauttivan silminnähden.

Vaikka meidän poika osaa kotona ja tutussa seurassa kiukuttelun jalon taidon, osataan "ihmisten ilmoilla" käyttäytyä nätisti. Noin pääsääntöisesti. Tarkoitan sitä, että toiset otetaan huomioon. Ei tönitä, huidota tai olla muutenkaan ilkeitä. Toisten käsistä ei viedä tavaroita kysymättä lupaa, eikä törmäillä toisia päin tahallisesti, sillä jokainen tietää että se tekee kipeää. Tekevälle sattuu, mutta silloin pyydetään anteeksi.






Paikalla oli paljon lapsia, 0-10 -vuotiaita. Vauhtia ja ääntä riitti ja se on tuolla tarkoituskin. Paikalla on valvojat, mutta jokaisella lapsella tulee olla vanhempi mukanaan. Valitettavasti monet äidit näyttivät keskittyvän oman jälkikasvunsa paimentamisen sijaan toisten äitien kanssa juoruiluun. Tällä välin pikku riiviöt saivat sydämensä kyllyydestä tehdä temppujaan. 
Kaksi poikaa erottuivat suuresta lapsikatraasta. Toinen oli suoraan sanottuna ihan kamala. Arviolta noin 6-vuotiaan pojan äiti kulki tämän pahantekijän perässä, ja yritti, mutta ei saanut tähän minkäänlaista otetta. Ei käynyt kateeksi. Poika juoksi hallia ympäri, otti pallon, jolla jaksoi leikkiä pari sekuntia, heitti pallon päänsä yli taaksepäin, katsomatta mihin se lentää. Poika jatkoi matkaa, otti metallisen (!!!), vaikkakin pienen, lasten aitajuoksuesteen (vai mikä se nyt on) käteensä, heilutteli ja VISKASI menemään. Teki tätä peri kertaa. Katsoin kauhulla, mutta ONNEKSI ei osunut kehenkään. Äiti sai pariin otteeseen poikansa kiinni ja piti pienen puhuttelun. Kun äiti irrotti otteensa pojasta, sama meno jatkui. Pelkkää riehumista toisista välittämättä, tavaroiden heittelyä, eikä minkäänlaista keskittymiskykyä. Poitsu tarrasi juostessaan milloin mihinkin leluun, palloon, hulahulavanteeseen, jolla leikki ehkä sekunnin ja viskasi sen aina taaksepäin katsomatta onko ketään tiellä. 
Onniltakin kävi törkeästi ottamassa jumppapallon kesken leikin, juoksi sen kanssa pois ja heitti sen sitten menemään. Poika oli niin nopea, että en ehtinyt puuttua asiaan ihmetykseltäni. Loppuajan seurasin poikaa, jotta ehtisin skarppina väliin, jos sama olisi toistunut. Vähintään olisin sanonut, että toiselta ei viedä. Vaikka totta puhuen olisi mieli tehnyt tarttua riveleihin kiinni, ravistella poikaa ja heittää koko hallista pihalle. Niin suututti. Ja suututti, että äiti ei muka saanut poikaansa kuriin. Mun mielestä äidin olisi monen tyhjille korville torumisen jälkeen pitänyt ottaa poika kainaloon ja kantaa kylmästi pois. 

Tämä toisen kädestä vieminen on mietityttänyt ennenkin. Onni ei koskaan osaa pitää puoliaan, kun toinen lapsi tulee ja ottaa lelun kädestä. Usein mielipahasta tulee vain itku, mutta koskaan ei pidä lelua itsellään sanoen "ei saa ottaa". Tästä on joskus puhuttu kasvattajien kanssa ja jotenkin vastaavissa tilanteissa pitäisi pystyä rohkaisemaan poikaa pitämään puoliaan. Kaikkeen ei pidä suostua, sillä on olemassa pelisäännöt. Äidin sydäntä raastaa ajatus pienestä, niin herkästä pojasta, joka ei osaa puolustautua. Tekisi mieli rähistä kaikille, jotka minun lastani kiusaavat. Tiedätte, sellainen pelottava leijonan karjaisu. Ja ymmärrätte varmaan, että kysymys ei nyt ole niin vähäpätöisesta asiasta, kuin lelusta, vaan siitä toimintatavasta, joka lapsella on vääryyttä kohdatessaan. Lasten maailma on tosi raaka: jo ihan pienet osaavat ilkkumisen taidon ja herkimmät joutuvat aina näiden räkättäjien hampaisiin. 



Se toinen poika taas tuntui nauttivan potkuautoradalla toisiin törmäilystä. Missä oli äiti tai isä, kun kasvattajaa kaivattiin? Näki selvästi, miten myös toisten lasten vanhemmat ärsyyntyivät poikaan, joka tahallisesti ajeli muiden yli. Onni jätti sitten autoratailun, josta eniten tykkää, itkien siinä vaiheessa, kun poika runttasi toistamiseen Onnin radan laitaa päin. Ja en ymmärrä itseäni! Siinäkin oli muka niin kova härdelli, että katsoin parhaaksi jättää motkotuksen sikseen (tyydyin vain murhaavaan katseeseen joka tuskin tavoitti vastaanottajaa) ja mieluummin keskittyä oman lapseni lohduttamiseen. 


Miksi toisten lasten komentaminen on niin vaikeaa, vaikka siihen on selkeästi syytä? Miten lapsi oppii pitämään puoliaan, jos ei äitikään saa suutaan auki?? Paitsi aina liian myöhään, kun tilanne on jo ohitse. Miten opettaa tunteellista lasta olemaan sopivasti kova? 

19 kommenttia:

  1. Kuulostaa tutulta... Meidän leikkikentällä on melkein 3,5v poika, jolla ei ole minkäänlaista kuria. Jatkuvasti lyö ja pukkii muita lapsia, menee niskan päälle makaamaan, istuu hiekkalelujen päälle -lista on loputon.

    Äiti ei edes komenna kunnolla, useimmiten nauraa "se tykkää teistä!". Mitä ihmettä?!

    Kerran, kun poika roikkui tyttäreni niskassa useita metrejä, tartuin poikaa kädestä ja kysyin vakavana "mitä sinä oikein teet?". Hän hämmästyi, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt tekevänsä väärin (no ei varmaan ymmärrä, kun ei sitä ole hänelle opetettu). Tämän jälkeen äiti komensi ensimmäistä kertaa kunnolla poikaansa. Tai no, laittoi muutamaksi sekunniksi istumaan. Ja tämä tapahtui siis myöhemmin toisessa tilanteessa, minä olin ainut joka puuttui tilanteeseen kun poika niskassa roikkui.

    Meidän lapset kyllä antaa takaisin. Ensin komentavat poikaa ja jos tämä ei usko, niin läimäyttävät. Valitettavasti tämä on aiheuttanut sen, että tuo äiti komentaa poikaansa entistä vähemmän, koska nyt hänen mielestään pojan käytös on oikeutettua -ovathan meidänkin lapset häntä lyöneet. Koskaan ei meidän lapset tuota lyömistä/huitomista aloita, eikä tätä ongelmaa ole muiden lasten kanssa.

    VastaaPoista
  2. No jaa, en kyllä suosittele karjumaan vieraille lapsille saati käymään kehenkään kiinni, koska siitä voi seurata sulle syyte.

    Tuliko mieleen, että tämä koheltava poika saattoi olla ADHD, lievästi kehitysvammainen tms. (se ei aina näy ulkonäöllisesti päälle, mutta voi ilmetä juuri tuollaisena käytöksenä)? Kirjoitit, että äiti juoksi pojan perässä ja yritti saada hänet kuriin. Minun sympatiani ovat kyllä hänen puolellaan, eikä niiden "murhaavia katseita heittelevien hyvien vanhempien". Eri asia, jos äiti olisi istunut vaikka röökillä takapihalla ja antanut pojan melskata yksinään. Ei ole varmasti helppoa olla erityislapsen (?) vanhempi. Heilläkin on kuitenkin oikeus käydä tuollaisissa tapahtumissa, eikä nyhjätä neljän seinän sisällä etteivät vaan "häiritsisi" muita.

    Anteeksi vaan, mutta kirjoituksesi nosti kyllä karvat pystyyn ainakin täällä...

    VastaaPoista
  3. Noniin, äh - tuo on inhottavaa. Onneksi teidän lapset kuitenkin osaavat pitää puoliaan. Olen huomannut, että se on tässä maailmassa tärkeää..

    Anonyymi, arvasin, että joku saattaa tarttua tähän esittämälläsi tavalla. Ensin meinasin kirjoittaa tekstiin, että ehkä poika on ADHD, mutta sitten ajattelin, että kimppuuni hyökätään, kun teen diagnooseja noin pienen kohtaamisen perusteella...

    Et ehkä ymmärtänyt kirjoittamaani ihan sillä tavalla kuin sen tarkoitin - pahoittelut, tiedän, että en osaa aina (varsinkaan kiihdyksissä) kirjoittaa asioita siten, että ne tulisivat ymmärretyksi juuri siten kuin ne tarkoitan.

    En ilmeisesti osannut kertoa tarpeeksi selvästi, miten minä asian näin: äiti torui poikaansa kutakuinkin näin: "heiii, älä tee noin, ei saa, olehan nyt kiltisti, jooko..." jne. Kun poika VISKOO painavia tavaroita ympäriinsä, jossa on myös konttaavia vauvoja, vie toisilta tavaroita, suorastaan sabotoi toisten leikkejä jne. Mielestäni äidin olisi pitänyt huomattavasti painokkaammin tehdä lapselleen selväksi, että hänen touhunsa olivat vaarallisia. En nähnyt hänen tekevän niin. Vanhemmat tuolla ovat kuitenkin lapsistaan vastuussa.

    "Murhaavat" katseet heitin sitä arviolta n. 8-vuotiasta poikaa kohtaan, joka ajeli täysiä päin pienempiä leikkijöitä autoradalla, toisten vanhempien (en tiedä missä omansa olivat) huomauttaessa asiasta. Poika näki kyllä Onnin lähtevän paikalta itkien, mutta jatkoi touhujaan tämän jälkeenkin. Olen sitten varmaan ihan kamala hirviö, kun tällaista teen toisten lapsille. ;)

    Ja ei muuten hei minkään valtakunnan pelkoa siitä, että yhteenkään lapseen kävisin käsiksi lapseen - en omaan, enkä vieraan- (jos se nyt ei vielä tuolta tekstistäni tullut selväksi) vaikka miten ärsyttäisi. Näytä mulle äiti, joka ei koskaan ajattelisi näin. ;)

    VastaaPoista
  4. Oltiin Liikuntamaassa myös sunnuntaina lapset on molemmat aina ihan innoissaan.Unto (ensi kuussa 4v) oli ensimmäisen 5min jälkeen pää märkänä ja naama punaisena,vauhti on ihan hirveä.Ensimmäisen kerran kun käytiin niin etuili jonossa ja oli niin kierroksilla ettei tuntunut edes kuulevan kun komensin jonon perälle.Voin siis kuvitella että meitäkin on saatettu katsoa murhaavasti :) Viime vuoden jälkeen vauhti ei ole hiipunut yhtään mutta jonottaminen sujuu eikä alunperinkään toisia kiusannut,ei vaan malttanut odottaa vuoroaan.Luulen että johtuu vauhdikkaasta persoonastaan mutta myös siitä että on 'kotipoika',käy 2x2h viikossa kerhossa joten pelisäännöt toisten lasten kanssa ei olleet itsestäänselviä.
    Toisten lasten komentaminen on hankala juttu,tiedän tunteen kun silmissä sumenee raivosta ja tekisi mieli karjaista mutta kun miettii omansa kautta niin en haluaisi että vieraat aikuiset karjuisivat vihaisina vaikka mitä olisi tehnyt.Asiallinen ojentaminen ja huomauttaminen on miusta ihan paikallaan mutta lapselle jo se,että vieras aikuinen kieltää tai ohjaa voi olla sen verran pelottavaa että ei-toivottu toiminta loppuu ihan ystävällisellä/neutraalilla huomautuksellakin.Unto ainakin vauhdikkuudestaan huolimatta on niin herkkä että säikähtää jos joku vieras ihan nätistikin huomauttaa vaikka itse saan karjua pää punaisena välillä :)Puoliensa pitäminenkin on opeteltava,lapset on niin kovin erilaisia.Untoa ei pienempänä itkettänyt jos lelut lähti käsistä,siirtyi toiseen leikkiin vain.Nyt pikkusiskon myötä pitää kyllä puolensa napakasti.Hauskoja liikuntamaareissuja teille,toivottavasti ens kerralla sattuu mukavammat kaverit paikalle!

    VastaaPoista
  5. Rimpsukaisa, tuskinpa kukaan on teitä katsonut pahalla silmällä. ;) Onnikin odotti tuonne menoa kuin kuuta nousevaa: äiti, millon me mennään sinne liikuntapaikkaan r i e h u m a a n. :D Ja sitä vartenhan se on, että pääsee liikkumaan, riehumaan, juoksemaan ja remuamaan. Eri juttu on sitten se, aiheuttaako vaaratilanteita itselleen tai muille, oli adhd tai ei. Ja puuttuuko vanhemmat toimintaan vai ei. ;)

    Tuota puoliaan pitämistä kun saisi Onnille iskostettua enemmän. Joku on joskus ollut sitä mieltä, että kun ei ole sisaruksia, niin ei ole tarvinnut opetellakaan pitämään puoliaan..

    Ja toisten lapsille sanominen, edes nätisti, on vaikeaa. En ole itsekään koskaan korottanut ääntäni muiden jälkikasvulle, jotenkin se asiallisesti sanominenkin tulee yleensä todella varovasti, kun tietää lasten reaktiot. Ja jotenkin odottaa, että se oma vanhempi ehtii ensin. :)

    VastaaPoista
  6. Anonyymille sen verran, että lapsella SAATTOI olla ADHD tai sitten kasvatuksessa oli vain muuten vikaa.. Työssäni törmään vanhempiin, jotka lässyttävät juuri tuolla tavalla kersoilleen, eivätkä saa heihin mitään kuria. Enkä jaksa uskoa, että heillä kaikilla on ADHD. Minulla ei ainakaan riitä sympatiaa heitä kohtaan, ja varsinkin tuollaisissa paikoissa, missä muihin lapsiin voi sattua, niin en todellakaan ymmärrä vanhempien käytöstä.

    Terv. Kahden pojan äiti

    VastaaPoista
  7. Mä olen Katrin kanssa samaa mieltä, että vanhempien pitää katsoa jälkikasvunsa perään. Oli sitten adhd tms. ei se oikeuta satuttamaan toisia. Tuossakin tapauksessa äidin olisi pitänyt viedä poika pois tilanteesta, ainakin rauhoittumaan hetkeksi.

    Itsellä lähipiirissä vanhemmat jotka eivät koskaan komenna jälkikasvuaan, mikä on todella ikävää ja vaivaannuttavaa minulle, jos joudun puuttumaan lasten käytökseen. Saatikka sitten alkaa komentamaan aivan vieraiden lapsia..

    -Kati-

    VastaaPoista
  8. Minäkin olen samaa mieltä, että vaikka lapsi olisi adhd tai mikä tahansa muu "erityislapsi", niin tuollaisiin tapahtumiin ei mennä jos vanhempi on tietoinen, että oma lapsi saattaa aiheuttaa vaaratilanteita eikä osaa varoa esim pienempiä lapsia. Minä ainakin pysyisin poissa, jos tietäisin etten saa lastani pidettyä aisoissa, oli sitten mikä diagnoosi tahansa!

    Itse olen myöskin huono komentamaan muiden lapsia, varsinkin jos äiti/isä on paikalla, muttei komenna lastaan. Saatan vain katsoa kysyvästi, että ettekö te huomaa mitä teidän lapsi tekee, vai eikö vaan kiinnosta.Onhan se selvää, että jos on vahdittavana monta lasta, niin ei voi koko ajan katsoa jokaisen perään ja jää huomaamatta joku jonossa ohitus, mutta sitten on näitä, jotka eivät katso ollenkaan lastensa perään tai niitä jotka katsovat vieressä eivätkä sano mitään.
    hankalia juttuja, koska ärsyttäviä on myös ne aikuiset, jotka puuttuvat ihan kaikkeen ja ovat jatkuvasti antamassa kasvatusneuvoja ja komentamassa muiden lapsia, vaikka omatkaan ei osaa käyttäytyä ;)

    VastaaPoista
  9. Samoilla ajatuksilla; oli lapsi "normi" tai "erityinen", niin tapahtumiin ei osallistuta, jos on vaara että lapsi vahingoittaa muita tai itseään (tietoisesti tai tahattomasti). Eikä niissä nonstop tapahtumissa tarvitse loppuun asti olla, pois voi lähteä jos ei enää jaksa käyttäytyä sääntöjen mukaan.

    Nuorempana en myöskään komentanut muiden lapsia, nyt ikä tai joku muu on tuonut rohkeutta ja varmuutta puuttua tilanteisiin. Asiallisesti pyrin sanomaan, ja asiasta. Joskus saa rapaa niskaansa, toisinaan jopa kiitosta niiden vieraiden lasten vanhemmilta.

    Odotan toki myös omilta lapsiltani asiallista käytöstä muita kohtaan! Kotona ne taistelut meilläkin käydään, ei ihmisten ilmoilla.

    Meillä myös muutaman herkemmän lapsen kanssa oikein jouduttu opettelemaan puolensa pitämistä. Elämän tärkeitä taitoja sekin!!!

    VastaaPoista
  10. Molemmat "tyypit" ovat tuttuja... Kotona meillä asustaa kiltti pieni ihminen. Sydäntä särkee, kun pitää yrittää opettaa pitämään puoliaan. Ja miten senkin sitten hienovaraisesti tekisi. Kun toisaalta opetetaan toisten huomioon ottamista, leluilla saa muutkin leikkiä, kaikki leikkeihin jne...
    Meillä kotona ainakin komennetaan vieraidenkin lapsia - en sitten tiedä mitä vanhemmat siitä tykkäävät. Mutta meillä on meijän tavat, enkä halua, että joka kaappiin katsotaan tms.

    VastaaPoista
  11. Kahden pojan äiti, mä olen pannut merkille, että monet ns. maallikot tekevät melko helposti näitä diagnooseja (mm. eräs opetusalalla työskennellyt) vilkkaiden lasten kohdalla. Itsehän en voi tietää tämän kyseisen pojan kohdalla tilannetta, mutta jos pojan käytös on vaaraksi toisille lapsille, niin ei voida vaan mennä diagnoosin taakse ja kohauttaa olkapäitä, että "no, tällainen tämä meidän matti nyt vaan on, kun sillä on se tarkkaavaisuushäiriö...". :)

    Kati, samaa mieltä. En tiedä mistä johtuu, mutta olen itse kyläpaikoissa Onnin suhteen todella "anturit herkällä" Onnin komennuksen suhteen, ts. komennan poikaa todella herkästi käyttäytymään kunnolla, jos yhtään ilmenee mitään. Ja monesti teen sitä jopa ihan likaakin. Kotona on sitten rennompi meno..

    Lotta, adhd -tapauksiakin taitaa olla niin monenlaisia ja vilkkaita lapsia niin moneen lähtöön, että vanhempien luulisi itse tuntevan omat lapsensa. Ei mua haittaa, jos riehutaan ja ollaan villejä, mutta jos lapsi käyttäytymisellään vaikuttaa tahallisesti kiusaavan muita, niin silloinhan on kyse jostain muusta kuin tarkkaavaisuushäiriöstä..? Eihän siihen ymmärtääkseni kuulu kuitenkaan ilkeys? En ole mikään asiantuntija, mutta sen pojan käytös vaikutti ilkeydeltä, johon äiti ei saanut puututtua. Kiitos kommentistasi! :)

    Kikka, hyviä pointteja, kiitos! :) Me jatketaan Onnin kanssa "itsepuolustus"-harjoituksia. :D Tosiaan, mietin joskus, että vaadinko Onnilta liikoja käyttäytymisen suhteen. Poika on kuitenkin vasta neljä! Mutta toisaalta, koskaan ei ole tarvinnut kovin kovasti edes ojentaa, kun on perusluonteeltaan rauhallinen ja harkitseva. Rohkeutta kun saisi lisää. :)

    Peppi, ihan oikein! Niin sen kuuluu mennäkin, eikä kenenkään sellaisesta pitäisi vetääkään hernettä nenään. Toisten kotia pitää myös oppia kunnioittamaan. Dilemma just syntyykin usein siitä, kun toisten lasten vanhemmat eivät komenna omiaan. Näissä näyttää olevan hirmu isoja eroja: toiset komentaa herkästi ja toiset ei ollenkaan.

    VastaaPoista
  12. Siinä missä olen rajat laittanut omille pojille, niin samat pätee toisiinki lapsiin... ainakin omassa kodissani "komennan" myös toisten lapsia, jos on tarvetta.
    On sitä puistossakin joskus tullut kysyttyä vieraalta lapselta, että onkos toi nyt ihan fiksua... tönimiset olisi syytä lopettaa (vanhemmat rupattelivat taustalla)!

    Omat jo niin isoja, että puistot jääneet taa, mutta toivottelen ihania ja turvallisia leikkihetkiä kaikille :)

    VastaaPoista
  13. Marru, mä mietin tätä ja ajattelin, että onko kotona vieraiden lasten komentaminen hiukan helpompaa (oma koti, omat säännöt), kuin jossain julkisessa paikassa, joka ei ole "kenenkään maata"? Itselläni ainakin näin ja riippuu tietysti aina tilanteesta muutenkin. Kiitti! :)

    VastaaPoista
  14. Aarrgh. Suoraan sanottuna minua ärsyttää suunnattomasti se, ettei nykyään enää koko kylä kasvata lapsia. Kukaan ei enää uskalla puuttua häiriökäyttäytymiseen (pahimmassa tapauksessa edes lapsen omat vanhemmat) syytteen saamisen pelossa, joten lapset saavat temmeltää ihan villinä. Hyvänä esimerkkinä kylä jossa tällä hetkellä asun: lasten ja nuorten häiriökäyttäytyminen on riistäytynyt niin pahasti käsistä ettei kukaan enää oikein tiedä miten heidät saataisiin kuriin.

    Itse en hyväksy ollenkaan turhaa riehumista ja koheltamista asiattomissa paikoissa tai hetkissä ja olenkin poistunut useamman kerran kiljuva kakara kainalossani julkiselta paikalta. Joskus jopa ystävien luota. Pahin hetki on ollut, kun jouduin todistamaan miten toinen lapsi puri ja raapi oman lapseni verille ja tämä hyökkääjä sain vain hyssytystä osakseen. Olin niin vihainen ettei sanat riitä kuvaamaan tunnetta.

    Ja miten opettaa puolustamaan itseään ja omaansa? Älä lyö, mutta puolustaudu? Älä hauku, mutta älä hyväksy muiden haukkumista? Puolusta kaveria, mutta miten? Missä menee raja milloinkin?

    Minulla olisi niin paljon asiaa tämän aiheen puitteissa, mutta aihe on niin räjähdysherkkä etten taida edes aloittaa =)

    Ps. En muuten tarkoittanut viestiä hyökkäykseksi sinua tai ketään kohtaan vaan allekirjoitan kaiken kirjoittamasi. Minua vain häiritsee ettei kukaan minä itse mukaan lukien uskalla enää puuttua mihinkään häiriökäyttäytymiseen. Hyssytellään ja paapotaan ettei vain tulisi meteliä.

    Nyt lopetan :)

    VastaaPoista
  15. Anne, kiitos tästä! :) Tosi hyvin kirjoitettu ja olen täysin samaa mieltä. Luulen, että moni arastaelee nimenomaan sitä tuossa toisten lasten komennuksessa, että ei loukata toisia vanhempia, astuta varpaille - kuten moni sen tuntuu kokevan. "Älä sinä puutu meidän lasten kasvatukseen" jne.

    Ja sama homma, itsellä alkaa hyvin herkästi hihat savuamaan mm. tämän aiheen parissa... ;) Kunpa löytyisikin kultainen keskitie tuon kasvatuksen suhteen, jotta omasta lapsesta kasvaisi vastuullinen, toiset huomioonottava, mutta samalla oman arvon tunteva, puolustuskykyinen ja hyvän itsetunnon omaava kansalainen. ;)

    Musta on muuten ihanaa, kun asutaan tällaisessa talossa, jossa asuu meidän lisäksi kaksi muuta perhettä: kolmekymppiset ja seitsemänkymppiset. Molemmat naapurit komentavat tarvittaessa meidän Onnia, kun ollaan pihalla ja mun silmät ei ehdi joka paikkaan! Se on musta tosi kivaa, kun Onni tykkää touhuta erityisesti näiden vanhusten kanssa ja toisinpäin. :)

    VastaaPoista
  16. Yhteisöllisyys antaa parhaimmillaan niin ystävyyttä kuin turvaakin =)

    VastaaPoista
  17. On lopulta suuri vahvuus olla tunteellinen, herkkä.... Mutta sitä itsensä puolustamista kun tässä väliin kovassa maailmassa tarvitaan, ja miten sitä "opettaa".... Itsekin saman ajatuksen kanssa paljonkin pähkäillyt, keskimmäiseni kohdalla....

    Esikoiseni oli ja on hurmaava, mutta kovin omapäinen, energinen lapsi. Aikanaan ei osannut YHTÄÄN käyttäytyä esim. kauppareissuilla. Ei pysynyt ostoskärryjen vieressä/kyydissä/törmäili, yms muuta rasittavaa. Pidimme muutaman viikon TOTAALISEN paussin ja emme ottaneet tyttöä kauppaan mukaan. Kävimme miehen kanssa vuorotellen. Juttu tepsi ja tyttö oppi käyttäytymään kaupassa, kuten kuuluu. Muutama muukin juttu hoidettiin "totaalisella arestilla" eli emme käyttäneet ns siedätyshoitoa/neuvotteluja/asiaan totuttamista. En usko sen tehoon joka tilanteessa. Aina ei oma, hyvä esimerkki auta, vaan tarvitaan ns. aikalisä elikin paussi hankalan asian suhteen. Kun lapsi huomaa, että jokin kiva asia otetaankin pois, se alkaa sujua.

    Mukavaa "sydän"syksyä, sinulla on hieno blogi.
    T:Minna

    VastaaPoista
  18. Minna, kiitos! Hyviä juttuja kirjoitit. Mut eikös olekin mukavaa ja palkitsevaa itsellekin huomata jokin juttu kasvatuksessa, jonka tietää tehneensä oikein ja tuottavansa tulosta! Se on hieno tunne.

    Meidän Onni muuten on välillä ihan sekopäinen kaupassa niiden pikkukärryjensä kanssa. Onneksi uhkailu kärryjen pois viemisestä yleensä tepsii, ne on niin tärkeä kapistus...

    Ihanaa syksyä myös sinulle! :)

    VastaaPoista
  19. Ja Anne, niin totta viimeinen kommenttisi! Vaatisi vain nykyihmisiltä enemmän viitseliäisyyttä.. :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...