keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Sinne meni...

....mun pieni poikani. Miehen äiti ja veli tuli ja vei pois. Nyt kökötän kotona toipilaan kissan kanssa ja istun ja möllötän. Mies on töissä aamuun asti. 

Mikä siinä on, että kun laitat lapsesi siihen lähtevään autoon istumaan, halit, pusit ja puserrat, tunnustat rakkautesi ties kuinka monennen kerran, vilkuttelet ja lähettelet lentosuukkoja ikkunan läpi... ja kun auto kaartaa pihasta, eikä sitä pientä sinistä lippistä ikkunasta enää näy, tekisi mieli juosta perään ja perua koko homma. Että jos tää poika nyt ei lähtiskään. Ku äitille tulee katsos ikävä. Että menkää te nyt vaan, niin me jäädään kotiin. 

Koskaan en sitä kuitenkaan tee. Toisaalta nautin tästä yksinolosta, mutta se lähtötilanne on aina yhtä vaikea. Jos tämä on näin vaikeaa, miten KOSKAAN tulen selviämään lapsen kotoa pois muutosta? Apua! En ymmärrä, vaikka toisaalta ehkä mun ei tarttekaan vielä noin kolmeentoista vuoteen.. 

Tällaisin ajatuksin tänään. Kiitos muuten kommenteista edelliseen postaukseen. Hyvin ajatuksia herättävä aihe näemmä, johon ei ole olemassa oikeita vastauksia. Jokainen perhe tehnee ratkaisunsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ja niin sen varmaan kuuluu mennäkin. 
Ehkä lohtusyön tämän jäljelle jääneen tortun, jonka leivoin tänään... Pohja kolmen munan sokerikakkupohja, jonka paistoin torttuvuoassa. Kostutus vaniljamaidolla. Päälle viipaloin mansikoita ja lapoin tuollaista suklaamousse-kermamössöä ja sen päälle vielä mansikoita. 

Ostinpa itselleni muuten lohturuusujakin. Samanlaisia, kuin hoitotäti sai.
Sitten kun olen vetänyt sen lohtutortun napaani, luen tätä Onnin hoitotädiltä saamaa korttia, haistelen Onnin tyynyliinaa ja itken itseni uneen... Ei mulla mitkään raskaushormonit hyrrää, mitä?!

Kortissa lukee näin: 
"Kiitos, että olen saanut olla hoitotätisi nämä 2,5 vuotta. Tämä aika on ollut antoisa jakso minulle ja toiv. myöskin sinulle. Paljon ollaan tänä aikana puuhattu: metsäreissuilla voitettu pahkapelko, käyty paloasemalla isäsi opastuksella, Hoplopin kiemuroissa seikkailtu, päästy hoitokavereidesi kanssa kotonasi kyläilemään, tiistaisin seurakunnan kerhossa, sekä tutustuttu aina välillä uusiin hoitokavereihisi ym ym. Tämä lista olisi monisivuinen, niin paljon lukemattomia juttuja ollaan koettu ja niiden myötä mieleeni on jäänyt mieleenpainuvia muistoja. Olet värikkäällä, uteliaalla persoonallasi tuonut vauhtia ja eloa päiviimme, eikä varmasti yksikään luonani viettämäsi hoitopäivä ole ollut samanlainen. Ole uudessa hoitopaikassasi ed. oma utelias, reipas ja kiltti oma itsesi ja varmasti tulet saamaan antoisia kaverisuhteita ja toivon sydämestäni sinulle kaikkea hyvää päiväkotimaailmaasi ja pidäthän oikein hyvää huolta tulevasta uudesta pikkuveljestäsi ja osoita hänelle sitten joskus, kuinka reipas isoveli olet, sillä olethan sitä jo hiukan harjoitellutkin. Kiitos myös vanhemmillesi tästä ajasta. Riemukasta kesää toivottaen hoitotätisi Ressu."

***

pst. Ennenvanhassa ei herkistellä. Siellä on ihan normaalin hamstraajan normaalit vouhotukset vanhoista hilavitkuttimista.

8 kommenttia:

  1. Olipa hoitotäti kirjoittanut kivan tekstin korttiin. Ihana muisto jää Onnillekin :)

    Saatoimme kuopuksen 1,5 viikkoa sitten leirille. Hän hoputti meitä koko ajan lähtemään leiripaikasta pois. Toisteli: Te voitte jo lähtee, moikka! Yritimme antaa vielä viime hetken ohjeita. Halia ei saa, eikä edes yritetty ;)

    Mä en varsinaisesti ikävöi, mutta monta kertaa päivässä pojat ovat mielessä, kun ovat jossain pois kotoa. Esikoinen partioreissailee kolme viikkoa melkein putkeen loman aikana ja syksyllä lähtee Amerikkaan ( vain viikoksi, ei mikään vaihtarivuosi!!!), joten napanuora on jo venynyt äärimmilleen. Yhtenä päivänä melkein panikoin, kun tajusin, että eka lukiovuosi on jo esikoisella takana. Mihin ne vuodet ovat hävinneet?? Äsken oli pikkupallero, ja nyt isänsä kokoinen korsto... Voi, meitä äitejä!

    - Kristiina -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että. Toivottavasti tuo halaamiskieltokausi ei tule vielä pian... Vaikka ymmärtäähän sen, eikä toista saa tieten tahtoen nolata muiden edessä.

      Ehkä se napanuora tosiaan venyy lapsen kasvaessa ja itsenäistyessä. Kamala ajatus silti. Onkohan olemassa jotain lääkitystä siihen aikaan kun lapsi muuttaa kotoa pois? Jotain mielen puudutetta, tai edes terapiaa..? :DD

      Ja MIKSI mä käytän aikaani tällaisten miettimiseen kun olen yksin ja voisin tehdä jotain kivaa. Voi meitä äitejä, tosiaan! :D

      Poista
  2. Heh, murrosikä on ihan paikallaan irrottelemassa napanuoraa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi siihen on vielä vähän aikaa täällä. ;) Mulla on aikaa totutella ajatukseen, että niin sen kuuluu mennäkin... :)

      Poista
  3. Niin totta!Välillä sitä odottaa ku kuuta nousevaa että mummot tulis ja veisi nuo tuosta jalasta roikkumasta,naukumasta,vaatimasta pois ja saisi olla yksin,tehdä mitä ikinä huvittaa mutta kun se hetki todella koittaa niin olo on just tuollanen.Oon ihan toimintakyvytön ennen kuin tulee soitto että ovat perillä.Sen puolisen tuntia koitan pitää kolariskenaariot,auton oven avautumiset moottoritiellä ym. poissa mielestä.Iltapäivästä alkaa yleensä helpottaa ja illalla,siinä kahdeksan maissa kun tiedän että alkavat olla sängyissään osaan jo nauttia olostani :) Parasta lasten mummolalomissa taitaa olla se odotus.Oman ajan odotukseen voi tukeutua ajatuksissaan kun oikein potuttaa,väsyttää.Antaa virtaa jo pelkästään se tieto että saa pian olla omissa oloissaan hetken.Vaikka se aika sit meniskin ikävöidessä ja sen panikoimisessa etten oo yhtään viel rentoutunu tai tehny mitään kivaa kun kerranki yksinäni voisin :) Rentoa iltaa sinulle,torttu on aina aika hyvä lohtu,uhmakkaasti tv:n ääressä syötynä toimii parhaiten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä en osannut tehdä itse asiassa koko iltana yhtään mitään. En edes telkkaria katsonut, vaan surffasin netissä blogeja lukemassa jne. Yhden pienen palan söin sitä torttuakin vaan..

      Seuraava päivä olikin sitten huomattavasti touhukkaampi! :) Ja nyt on juhannusaatto ja kohta reissulainen saapuu kotiin. <3 Hyvää juhannusta sinne teille! :)

      Poista
  4. Voi, kirjoittamasi kuulostaa NIIN tutulta! Meillä on harvoin tarjolla mahdollisuutta "omaan aikaan" ja sitten kun sitä olisi tarjolla, en oikein osaa käyttää sitä hyödyksi. Homma toimii paremmin, jos olemme itsekin pois kotoa. Mutta jos "joudun" jäämään yksin kotiin, menee koko aika ihan haahuiluksi. Aika säälittävää, sanon minä:D

    Mutta tuo lohtusyöminen kyllä auttaa, itse vedin viimeksi lakupussin keskellä päivää tv:n ääressä. Aika hurjaa menoa!!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kuten tuossa Rimpsukaisalle vastasinkin, en osannut tehdä mitään koko iltana. Loppu torttukin jäi eiliselle ja tuhottiin se sitten miehen kanssa loppuun. Eilen ehdittiin paljon muutakin, eikä ikävöimään ehtinyt. Nyt on akkuja ladattu, nukuttu pitkään ja juhannus saa alkaa. Onni tulee kohta kotiin. <3

      Hyvää juhannusta! :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...