keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Nauti joka hetkestä

Aika usein kuulee ihmisten puhuvan, että "on se vauva-aika vaan niin ainutlaatuista ja ihanaa", "nauttikaa nyt, kohta se on jo iso mies", "Mä voisin vaan halia, pusia ja nuuhkia tuota mun vauvaa, se on niin ihana! Kunpa voisin pysäyttää ajan, mä en halua, että mun vauvasta kasvaa iso" ja niin edelleen. No onhan vauva aika ainutlaatuista, herkkää. Pitäisi osata nauttia joka hetkestä, varastoida sitä pulloon, jotta voisi myöhemmin palata niihin hetkiin muistoissaan.
Mitä jos osan ajasta ajatteleekin toisin: "tää vauva-aika hajottaa mut palasiksi""kunpa tuo kasvaisi nopeasti isommaksi".  Ja entä jos sanot sen ääneen? Saat osaksesi kummaksuvia katseita. "Miten kukaan voi ajatella vauvastaan noin?". Mä en ole koskaan tunnistanut itsessäni vauvakuumeen piirteitä. En saa hellyyskohtausta vauvan nähdessäni. Olen kai enemmän taaperoihminen? Voiko niin sanoa?  Ne pienet ihmiset jotka osaavat jo pieniä vuorovaikutuksen alkeita. Se on ehkä paras ikävaihe, vaikka se on omalla tavallaan väsyttävää kulkea pienen vipeltäjän perässä. 
On sanomattakin selvää, että Viljon vauva-aika on ollut miljoona kertaa raskaampaa kuin Onnin silloin aikanaan. En aio kirjoittaa kitinöistä sen tarkempaa selontekoa, mutta se raastaa hermoja. Silti, yritän välillä muistuttaa itseäni, että "nauti joka hetkestä!". Koska kaikesta huolimatta niitä ihaniakin hetkiä meillä on. Tunnen kamalaa huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä siitä, miten välillä tunnen tuota lasta kohtaan kun on ollut huono päivä tai yö. Tai monta peräjälkeen. Jossain vaiheessa, kun meno oli rankimmillaan, ajattelin, että meidän vauva-aika on mennyt pilalle. Haluan perua ja aloittaa uudelleen, puhtaalta pöydältä! Mutta ei voi. Ja taas tunnen syyllisyyttä. Onko minussa vain joku vika? Onko vika minun asenteessani? Olenko liian herkkä kitinälle? Ainahan lapset kitisee ja natisee!
Alla oleva Liberokerhon video on niin suloinen! Olen katsonut sen monta kertaa ja yritän takoa päähäni tuota mantraa, että muistaisin nauttia näistä hetkistä. Mehän eletään juuri tuota ihanan ainutlaatuista aikaa Viljon kanssa. Vaipan vaihtohetket on useinkin tuollaisia kun hassutellaan, kutitellaan ja hampaattoman hymyn lomasta ilmoille pääsee maailman hellyyttävin nauru. Jo nyt iskee haikeus kun katsoo Viljon kuvia alkuvaiheista..
Ulkona on juuri puhkeamaisillaan kesä. Kun koko pimeä talvi on vietetty sisällä, on ihanaa viettää aikaa omalla pihalla ja seurata, kuinka Viljo ihmettelee silmät pyöreänä kaikkea näkemäänsä: kukkia, perhosia, pyörällä ajavaa Onnia, nurmikkoa leikkaavaa naapuria jne... En haluaisi hukata hetkeäkään, vaikka välillä se vaatii hetkeen keskittymistä: tänään nautin joka hetkestä!

50 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus,voin allekirjoittaa"kaiken:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttiosiosta päätellen aika moni allekirjoittaa! Heti mieliala kohenee tästä vertaistuesta. Kiitos! :)

      Poista
  2. Myös minä allekirjoitan. Meillä oli todella vaativaa aikaa 9kk ikään saakka. Odotin vain, että poika oppii kävelemään ja syömään kiinteitä kunnolla. Siten helpotti kun pääsin töihin ja lopetin imetyksen. Tottakai nautin vauvasta, mutta jatkuva huuto ja valvominen otti todella voimille. Nyt on ollutkin jo pian kaksi vuotta ihanaa aikaa ja todella nautin lapsestani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, just näin! Mäkin odotan sitä aikaa, että yösyötöt loppuvat. Ne on toki vähentyneet vähän. Jotkut sanovat, että yösyötöt pitäis lopettaa kokonaan... Toisaalta taas mulla ei ole vielä ainakaan töitä syynä siihen, että pitäisi vieroittaa yösyömisestä. Että aika lailla Viljon ehdoillahan tässä on menty, lapsentahtisesti. Enkä tiedä edes mitä "oppikirjat" tähän sanovat. Mutta nyt toistaiseksi ainakin näin.

      Tulipa sekava vastaus.. :D Mutta siis monella helpottaa yösyönnin loputtua. Ehkä meilläkin, en vaan oo vielä raaskinut sitä lopettaa, kun toinen saa siitä sen lohtunsa.

      Poista
  3. Hei kiitos kiitos tästä!!! Allekirjoitan täysin (!!!) tämän kaiken! Minulla kaksi tyttöä, 4 ja 7 v ja nyt kun katselen vauvakuvia (varsinkin kuopuksen) niin en edes muistanut miltä hän näytti minkäkin ikäisenä. Haikeana mietin että kun saisi yhden päivän takaisin (vain yhden,se riittäis) haistelisin vauvaa ja palluttelisin sylissä. Minusta on ihanaa kun lapseni ovat jo tuon ikäisiä, heidän kanssa voi tehdä vaikka mitä,ja ennenkaikkea saa nukkua yöt!! Itse koen iän 1-2 v kaiken rasittavimpana, kun on selvinny vauvavuodesta,niin saa jatkuvasti juosta tyypin perässä joka liikkuu vain juosten, kiipee joka paikkaan ja tyhjentää kaikki kaapit ja laatikot , vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa! Silti ne on niiin rakkaita :)
    Kiva blogi sulla,ihanan rehellinen!
    Aurinkoa päivääsi :)
    T. Sanniska
    PS. Kaikesta huolimatta poden vauvakuumetta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanniska, kiitos! :) Kyllä täälläkin on viime syksystä ja talvesta hieman "sumeita" aikoja, joista ei paljoa muista... Mulla on vähän sama fiilis kun katselen kuvia viime syksyltä, että voi kun tuon PIKKUvauvan saisin syliini hetkeksi. Mä odotan sitä, että tuo kasvaisi, nukkuisi yönsä, mutta myös viihtyisi omien lelujensa parissa edes hetken! Viljo on sitä sorttia, että ei viihdy yksin hetkeäkään. En tiedä onko hälle ominainen luonteenpiirre vai seurausta siitä, että koko pienen ikänsä on ollut sylissä itkujen vuoksi...

      Ja vaikka odotankin sitä isompaa ikää, niin toisaalta kauhulla odotan sitä pientä ikiliikkujaa, jolla on sormet koko ajan jossain kielletyissä paikoissa ja saa olla silmät selässäkin. Ehkä se on niin, että jokaisessa ikävaiheessa on sekä ihania, että vähemmän ihania puolia. :D

      Aurinkoa sullekin ja toivottavasti vauvakuumeeseen löytyy helpotus! ;)

      Poista
  4. Vauvat on ihania ja tän viimisimmän kohdalla mä vasta oonkin kunnolla naittinut. Meillä tää eka vuosi on kuitenkin aina ollut todella vaativa ja haastava (allergiat, refluksi ym.) siksikin mäkin kien sen taaperovaiheen ihanimpana. 1-3v. on mun ihan lempi-ikä <3

    Nuo sun tunteet on ihan luonnollisia kun arki on haastavaa ja rankkaa. Väsyneenä sitä on vaikea nauttia niistä hyvistäkään hetkistä. Etkä varmasti ole ainoa joka noin kokee, uskoisin että nuo tunteet on päinvastoin erittäin yleisiä. Harva niitä vain ääneen sanoo :)

    <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä ootkin kyllä sellainen superäiti, jota ihailen! Teille ei todellakaan ole ollut mistään helpoimmasta päästä elämä kaikkien noiden allergioiden ja refluksin vuoksi. Ja silti ootte selviytyneet tosi hienosti. <3

      Ja kiitos. Kohta saat sitten lohdutella, kun nää meidän pikkuiset on isoja ja haikeudella muistellaan näitä aikoja. Muistuta sitten, että miten rankkaa tämä välillä oli! ;)

      Poista
    2. <3 Kiitos! Superiksi en nyt sanoisi ;) mutta täytyy myöntää että kahden yhtä haastavan allergia (sairastelu ym.) vauva-ajan jälkeen tähän kolmanteen lähti ihan eri lähtökohdista jo. Se ennakkoon varautuminen + että moni asia on nyt jo valmiiksi tuttua helpottaa kyllä. Ei edes odottanut mitään helppoa vauva-aikaa.
      Kohta näitä muistellaan haikeudella, mutta sitten nautitaan uusista, sen hetken asioista. Ja neljän tähden illallisista ;)

      Poista
    3. Kyllä sä oot super mun silmissä! ♥ Vaikka varmasti monenlaiseen tottuukin. Ja sun ei ole tarvinnut opiskella noita asioita uudelleen. Mutta jaksat sen kaiken selvitystyön esim. allergioiden osalta joka lapsen kohdalla. Lisäksi sulla on älyttömästi selkärankaa elää lasten rytmin mukaan: aikaiset nukkumaan menot, aikaiset aamut, ulkoilut jne. :) Ja kaiken tuon lisäksi jaksat vielä urheillakin! Sä oot mun idoli. ♥ Ja joo, illallisaikoja odotellessa! :D

      Poista
    4. Sä olet ihana, lämmittäviä sanoja <3

      Poista
  5. Äitiys..sehän on jatkuvasti sitä tasapainoilua. Äitilläkin kun on omat tarpeet, ne perus; kuten uni, ja jos sitä ei saa niin eihän ihminen ole oma itsensä..Esimerkkinä. Syyllisyyttä, riittämättömyyttä, kaikkea sitäkinhän se äitiys on, mutta silti varmasti ihan normaalia tuntea kaikkea tätä. Rehellisyyden nimissä uskon, että jopa ns. helppojen vauvojen äidit allekirjoittavat tämän.

    Vähän vaan puhutaan ehkä näistä ns. huonommista tuntemuksista..kuitenkin kaikki toivoo sitä positiivista vauva-aikaa, mutta jos toinen on sairas tms. niin kyllähän se veronsa nautinnosta vie väkisinkin.

    Hyvä, tärkeä aihe taas.

    Silti äidin rakkautta ei varmasti voita mikään..miten ylpeä sitä voi omasta pienestä olla, kasvusta ja kehityksestä, miten sinnikkäitä ne on oppimaan ja ihmettelemään..ja ekat hymyt, naurut, pusut ja halit <3

    Aurinkoa ja iloa kaiken keskelle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! Ihan totta, nyt kun miettii, niin ei nuo tunteet taida edes rajoittua vauva-aikaan. Syyllisyys, riittämättömyys... kai niitä tuntee aina, sittenkin kun lapset on jo isoja. Niin kauan kuin on äiti? Ihan hirveän kamalan ihanaa olla äiti. :D

      Mikähän siinä onkin, että näistä ei puhuta. Kyllä neuvolassa kysellään, että miten voit jne. Mutta ehkä enemmän kuitenkin joka paikassa korostetaan sitä ihanaa ja suloista vauva-aikaa. Ja sitten tulee aina vertaus myös siihen, miten asiat oli "ennenvanhaan". Kyllähän silloinkin oli vaikeita vauvoja, miehet ei osallistuneet kotitöihin, lapsia oli kymmenen ja siinä samassa vasemmalla kädellä hoiti myös kotieläimet jne. Että kyllä nykyäidit pääsevät helpolla ja ovat suorastaan laiskoja jos kehtaavat mistään valittaa. ;)

      Kaikesta huolimatta, en vaihtaisi noita kahta räkänokkaa mihikään. Edes kunnon uniin! ;)

      Poista
  6. No et ole yksin, et todellakaan.
    Mä olen joskus itkeä pillittänyt yöllä salassa kodinhoitohuoneessa pilalle mennyttä elämääni, että miten paljon onnellisempi mä olisin ILMAN LAPSIA. Siis ei edes sitä, että "voi kun ne olis isompia" vaan että mä en jaksa niitä enää ollenkaan! :(
    Mutta, ne tunteet menee ohi. On päiviä, jolloin oikeasti näkee ja tuntee sen rakkauden joka minussa(kin) asuu noita lapsiani kohtaan. Sitä nyt ei ole ihan järjissään, jos valvomista ja "arjen haastetta" on ollut kuormittumisen rajan yli jo pitkään. Ei kai kukaan (äiditkään) ole mitään helvatun robotteja??? Kyllä sitä joskus väsyy, uupuu ja turhautuu. Ne vauvahetket on meilläkin menneet vähän pilalle, itseasiassa molempien lasten osalta.

    Tänään me käytiin kävelyllä, lapset istui kaksostenvaunuissa ja tähyilivät lintuja, kukkia ja kaivureita. Kikattivat, ja kutittivat toisiaan. Tuli minullekin sellainen tunne, että kyllä tämä vielä tästä iloksi muuttuu, että helpompaa kohti mennään. Selvisin hengissä, sittenkin :D

    Tsemppiä Katri. Mä niiiiin ymmärrän sua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule ihana Susanna! Arvaa montako kertaa olen ajatellut sinua näinä aikoina?! Ja myös tätä kirjoittaessani. <3 Ei ole ollut helpoimmasta päästä teidänkään meno. Rakennusprojekti siinä vielä samassa menossa! Mutta siitäkin te selvisitte! <3

      Ja onneksi nämä tunteet tulee ja menee. Yleensä, jostain hassusta syystä, juuri silloin kun tuntuu, että nyt en kestä enää sekuntiakaan tätä... helpottaa hetkeksi. Just sen verran, että ehtii vetäistä henkeä. Kymmenen huonosti nukutun yön jälkeen saattaa tulla hyvä yö, jolloin herätään ehkä vain nelisen kertaa! ;) Kymmenen kitinäpäivän jälkeen saattaa tulla päivä kun hymyillään aurinkoisesti ja kaikki tuntuu helpommalta. Ja onneksi on myös tuo toinen aikuinen, joka välillä ottaa hoitovastuun, kun näkee, että nyt on parempi antaa äidin hetken olla ihan yksikseen... ;)

      Kiitos! Ja tsemppiä sinne teillekin, edelleen! <3

      Poista
  7. Sanopa muuta! Minulla on kaksi lasta (3/10 ja 6/12) ja molemmat ovat olleet kovia heräilemään joka yö useamman kerran (aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) ensimmäisen vuotensa aikana ja kyllä olen niin väsynyt ja mietin, että jotakinhan minun täytyy tehdä väärin, kun jokainen päivä on pelkkää selviytymistä. Missä ne kuuluisat kahvikupin siemailut lasten päiväuniaikaan ja käsitöiden ja muiden projektien tekemiset, kun lapset hiljaa katsovat äidin touhuja tai leikkivät omia leikkejään? :D Vissiin sitten meillä on niitä suuritarpeisia lapsukaisia, jotka haluavat jättää viimeisenkin oljen korren eli päiväunet pois.

    Ja kuitenkin vielä yhden vauvan joskus voisin meille ottaa, jos sellainen annettaisiin.

    Koitan vaan uskoa, että univaje ei jätä pysyvää aivovauriota...

    terkuin: Hanneli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanneli kommentista! Hitto vie, jos tästä saisi pysyvän aivovaurion, niin peli ois varmaan jo menetetty... :D Mikähän siinä onkin, että toiset lapset vaativat enemmän, toiset vähemmän? Varmasti kuitenkin kaikki lapset antavat vanhemmilleen yhtä paljon, mittaamattoman paljon.

      Meillä onneksi päikkärit tuolle pikkuinkkarille maistuu! Tälläkin hetkellä koisaa kuistilla vaunuissaan ja se mahdollistaa bloggaamisen ja nyt näihin teidän ihaniin kommentteihin vastaamisen. Itse asia pyykkejä ja tiskejä pitäisi olla kiireenvilkkaa laittamassa, ennen kuin herää...... ;) Mutta ne hereilläolohetket on meillä vaativia. Silloin ei paljoa pysty mitään tekemään, kun tyyppi ei viihdy missään. Tähän toivoisin pikaisesti muutosta. Jatkuva kitinä ottaa herrrrmoon.

      Ehkä nämä meidän lapsukaiset ovat sitten isompana "helpompia", eivätkä 15-vuotiaina kapinoi tai aiheuta harmaita hiuksia sen kummemmin..? Pakkohan sen balanssin on jotenkin säilyä. Ja että järki säilyy, niin tähän on luotettava. Tsempit sinnekin! :)

      Poista
  8. Vauva-ajassa on hyvät hetkensä ja ihanat puolensa, mutta minä ainakin olen tykännyt paljon enemmän siitä ajasta, kun lapset ovat olleet yli 3v. (Nyt siis 6v ja 4v). Minusta vauva-aika oli raskasta, vaikka meillä ei mitään erityisiä ongelmia ollut kummankaan kohdalla, eikä sen ääneen sanominen yhtään vähennä rakkauttani kumpaakaan lasta kohtaan :)

    Ihanaa, kun nuo lapset ovat jo monissa asioissa omatoimisempia, voidaan jutella asioista ja yhdessä ihmetellä maailmaa... On kivempaa tehdä asioita kun lapsilla on jo kykyä odottaa ym. eikä elämä ole sellaista "puoli-kaoottista" ruokailusta, päiväunista ja vaipanvaihdosta toiseen selviytymistä :) Toki lasten ehdoilla mennään, mutta lasten ehdot eivät enää määritä koko elämänrytmiä niin tiukasti kuin vauva-aikana. Elämä on paljon kivempaa nyt ja odotan innolla tulevaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana oivallus, ja jotenkin sen kirjoitettuna lukeminen helpottaa tätä oloa: "sen ääneen sanominen ei yhtään vähennä rakkauttani kumpaakaan lasta kohtaan". Näinhän se menee, tietysti, mutta kiitos silti! <3

      Ja mä luulen, että itse asiassa lapset on niin erilaisia, että on paha mennä yleistämään ja sanomaan, että joku tietty ikä on se paras. Se on niin lapsesta kiinni, millainen ikävaihe kelläkin tuppaa olemaan se vaikein. Yksi nauttii vauva-ajasta, toinen pienestä taaperosta ja kolmas niistä vähän isommista.

      Viljo alkaa olla siinä iässä, että hyvinä hetkinä vastavuoroisuus on jo oikein nautittavaa. Onnin kanssahan on jo ihan huippua (ja helppoa!), tuo kuusivuotias on loistava keskustelija ja pohdiskelija. :)

      Kaikkea hyvää sinne teille tulevaan! :)

      Poista
  9. Näinhän sitä aina sanotaan, että nauti nyt. Tai siis ne sanoo, joilla vauva-aika on jo kaukana takana. En ole koskaan kenenkään sellaisen kuullut sanovan, jolla on melkein samanikäinen itselläänkin. Koska niin se vain on, että aika kultaa muistot. Se vauva-arki ei ole sitä mitä kuvista näkee, siellä ei näy valvotut yöt, väsyneet kädet, huutavat vauvat, jatkuva heiluttaminen jne.

    Vauvat on suloisia, mutta työläitä. Meillä ainakin jokainen on valvottanut paljon, aina edellistään enemmän. Ja aina on pitänyt nousta isompien kanssa aikaisemmin, nukkui yöllä tai ei. Jokainen on ollut myös itkuinen iltaisin.

    Älä ota stressiä nauttimisesta. Ei vauva-aika mene siitä pilalle, ettei meinaa aina jaksaa. Niin kaikki muutkin välillä ajattelevat, siitä ei vain puhuta. Mutta pitäisi puhua, paljon enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti, kiitos Marjuli! Oon saattanut itsekin joskus lipsauttaa jotain tuosta nauttimisesta jollekin pienen vauvan äidille. Aika kultaa, ja onneksi niin!

      Miksihän näistä ei puhuta, siis isompaan ääneen. Pidetään sitä myyttiä yllä vauva-ajan ihanuudesta. Verhotaan se jotenkin piiloon. Ja tokihan on niin, että jokainen vauva on erilainen ja jokainen kokee nämä asiat omalla tavallaan. Sitten kun tästä asiasta avautuu, niin yhtäkkiä onkin kommenttiloota täynnä samoin ajattelevia. Hienoa! En siis iloitse muiden kärsimyksistä, mutta tuntuu hyvältä jakaa näitä juttuja toisten samassa tilanteessa olevien kanssa. En ole yksin, wohoo! :)

      Kiitos! <3

      Poista
  10. Mä tunnustan olevani just se tyyppi, joka haluaisi seisauttaa kellot vauva-aikaan... Haikeana katselen omaani, pientä taaperoa, juuri 1v täyttänyttä, omaa tahtoa löytyy jo, ei se mikään avuton vauva ole enää. Toki mä myönnän, että mitä isommaksi mussukka kasvaa, sitä helpompaa on monet asiat. Meillä molemmat tytöt on heräilleet 4kk iästä lähtien 2-10 kertaa yössä, tai valvoneet 2-3h keskellä yötä. Vanhemmalla tytöllä tätä kesti kolmeen vuoteen asti, pienemmästä ei vielä tietoa... Kyllähän se raskasta on, mutta koska isomman tytön vauva-aika rakennettiin mä koin, että multa vietiin se vauva-ajasta nauttiminen, olen ollut siitä niin katkera. Olin jatkuvasti yksin lasten kanssa ja toooosi väsynyt... :-(
    Niinpä nyt mä olen nauttinut kaikesta täysillä, jopa niistä yöheräilyistä...

    Haikeana, enää meillä ei ole vauvaa, eikä todennäköisesti tulekaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amy, sinä onnekas! Kyllä mullakin tulee noita hetkiä kun tekee mieli pysäyttää aika. Enimmäkseen tuo talvi oli kuitenkin vain selviytymistä päivästä toiseen. Usein iltaisin vitkutin nukkumaan menoa ihan siitä syystä, kun tiesin, että nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, joten ihan sama edes yrittää. Kun nukahtaa ja tulee kuitenkin kohta herätetyksi, niin se vaan ärsyttää. Että olisi helpompaa vain pysytellä hereillä.... Kitinäpäivien jälkeen taas on odottanut, että tulisi ilta että loppuisi tämä päivä ja pääsisi nukkumaan... Kyllä voikin mieliala heitellä ja paljon! Mutta kyllä (uskallan kaiken uhalla kirjoittaa tämän) minäkin uskon siihen, että paljon parempaan ollaan menossa. Onhan se jo tilastollinen pakko, kun tyyppi täyttää pian 8 kuukautta. :)

      Rankkaa ollut teilläkin ja silti jaksat ajatella noin valoisasti! Haikeushan se tulee aina jälkikäteen, kun nämä pienokaiset kasvavat. Vaikka olisikin ollut vaikeaa. Se on varmaan äidillistä kiintymystä ja tiettyä luopumisen tuskaa. Helpompia öitä sinnekin! <3

      Poista
  11. jes!!!!mahtavaa että joku sanoo tuon ääneen..tuntuu että sitä vauva ihanuutta mainostetaan liiaksi asti. entäpä juuri tuo totuus että aika rankkaa puuhaa. minulla samanikäinen poika kuin sinulla Katri. harmittelen tänäpäivänä sitä vastasyntyneen vauvan ihanuutta, joka meni itseltäni vähän ohi turhanpäiväisen stressaamisen ja panikoinnin takia. no ehkäpä seuraavan kohdalla osaa olla enemmän rentona, jos nyt toista enää tulee, ohan tässä yhessäkin jo oma savotta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna! :) Vauvaihanuutta tosiaan hehkutetaan, varjopuolia vähätellään, ehkä? Ehkä kuitenkin pitäisi puhua asioista niin kuin ne ovat. Pienten lasten äideillä on ihan kamalasti uupumista ja masennusta. Moni pitää kaiken sisällään, eikä jaksa. Tai ei ole voimia edes pyytää apua siinä vaiheessa kun omat voimat on loppu. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän, muuallakin kuin neuvolassa.

      Tsemppiä sinne ja erityisesti jos vielä yksi pienokainen teille suodaan! :)

      Poista
    2. Tämä taannoinen hesarin kolumni niin osui ja upposi..hiukka sivuaa aiheesta mutta kuitenkin...


      http://www.hs.fi/sunnuntai/Aika+muuttuu+kalliiksi+kun+saa+lapsia/a1366431827782?jako=55d6e2026cb0efe104bd3aa2ddbce461&ref=fb-share

      Kun saa lapsia, aika alkaa käyttäytyä omituisesti.

      Rannaton aika katoaa. Ne päivät, jolloin lähtee töistä ja miettii, mitä sitä illalla tekisi. Tai viikonloput, jotka tuntuvat etukäteen ihanan tai piinaavan tyhjiltä. Niitä ei enää ole.

      Pientä lasta täytyy hoitaa koko ajan. Ellei hoida itse, joka minuutiksi on järjestettävä joku muu. Tuolloinkin omalla ajalla on selvä takaraja.

      "On kuin läsnäoloni olisi yhdessä yössä saavuttanut materiaalisen arvon. Kuin minuun olisi kiinnitetty taksamittari", kuvailee brittikirjailija Rachel Cusk kirjassaan A Life's Work.

      "Jos käyn ulkona, mittarin jatkuva tikitys häiritsee minua. Vaikka ystäväni ovat iloisia nähdessään minut, heillä ei välttämättä ole enää varaa minuun."

      Uudessa aikataloudessa kallisarvoisesta vapaaillasta maksetaan sakkoja. Valvomista ei voi korvata nukkumalla aamulla pitkään, ja menetetty yö voi merkitä pohjatonta väsymystä moneksi päiväksi. Siksi äidistä voi tuntua paremmalta jäädä juhlista kotiin, esimerkiksi vuodeksi.

      Ennen niin tasa-arvoiset puolisot alkavatkin usein vauvavaiheessa tapella. Jos minuutin retki takapihan roskikselle tuntuu tervetulleelta katkolta, ostosreissu Siwaan on jo suoranainen seikkailu. Tilanteessa on etunsa. Ennen sitä piti matkustaa kaksin Etelä-Amerikkaan, nyt samat kiksit saa päästessään yksin lähikauppaan. Katsokaa minua, olen vihanneshyllyillä villinä ja vapaana! Kukaan ei huuda tai revi, kun punnitsen tomaatteja!

      Aikatalouden rujompi puoli on nollasummapeli: jos äiti menee ulos, isän täytyy hoitaa lapsia yksin ja toisinpäin. Yhtäkkiä perjantaiolut tai viikonloppujumppa ovatkin toiselta pois. Menoista aletaan pitää kirjaa, vaikka se tuntuisi molemmista tylsältä.

      Itselleni ei ole uutinen se, että vauvaperheissä erotaan, vaan se, että niin monet pysyvät yhdessä ensimmäisten vuosien yli.

      Itse asiassa moderni ero ja sitä seuraava vuorovanhemmuus voivat uupuneen vanhemman korvissa kuulostaa liiankin hyvältä: minulla olisi lapset joka toinen viikko, jolloin jaksaisin keskittyä heihin, ja joka toinen viikko omaa aikaa, jolloin voisin nukkua, tehdä töitä ja tavata ystäviä. Kokonainen viikko!

      Niinpä paras lahja pikkulapsiperheessä on aika. Viikonloppu yksin on niin arvokas, että siitä kannattaa maksaa puolisolle samassa valuutassa takaisin.

      Kotiin palaa vanhempi, jolla ehtii tulla jo ikävä sitä, mitä hän lähti karkuun.

      Poista
    3. Julkaisin viestin nyt kahteen kertaan, mutta olkoon.. Oikein hyvä juttu ja liippaa läheisesti tätä aihetta! Allekirjoitan aika monta asiaa tuosta tekstistä. Jo Onnin vauva-aikana nautin ihan höperöllä tavalla Alepassa käymisestä. :D Muistan miten tutkin niitä hyllyjä ihan onnessani... Ja tälläkin hetkellä sitä kyllä miettii tarkkaan mihin sen vähän oman ajan käyttää. Tänään kun mies oli töissä ja Viljo nukkui ekat päikkärit, vastailin näihin kommentteihin. Siihen meni koko päiväuniaika! Toisilla päikkäreillä käytiin vaunulenkillä. Tehokasta ajankäyttöä! :)

      Poista
  12. Älä tunne syyllisyyttä... tai no olenhan minäkin tuntenut, "jos oisin silloin tehnyt toisin, niin mitä..." :(
    Tunteita ei saisi pitää sisällään, joten on hienoa että puhut niistä! Tässä kohtaa tiedän mistä puhua... olenhan halunut olla SE täydellinen äiti! Mutta enpäs ollutkaan ja siitäkö minä sit "hajosin".

    Ja aivan varmasti joku äiti jossain lukee näitä postauksia ja huomaa, että ei olekaan ainoa äiti, joka toivoo lapsensa kasvava nopeasti... että tästä vaiheesta selviäisi.

    Iso halaus ♥ sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marru! ♥ Täydellinen äitiys... niinpä. Mitähän se on? Sitä että jaksaa kaiken? Täydellinen ihminen? Onko sellaista? Ei varmaan. Tuo on juuri se myytti, joka pitäisi murtaa. Liian moni äiti hajoaa tuon taakan alle, kun tuntee ettei kykene niihin vaatimuksiin joita (itse?) asettaa. Senhän pitäisi riittää kun tekee parhaansa. Vaan entä jos ei voimat jaksaa siihenkään, edes siihen vähimpään? Välillä on tuntunut siltä, mutta mulla on onneksi mies joka hoitaa oman osuutensa. Entä ne äidit, jotka ovat yksin. Yksin fyysisesti tai henkisesti, siis että ympärillä on ihmisiä, mutta joilta ei saa sitä tukea, mitä tarvitsisi.

      Jos tästä postauksesta on yhtään apua ikinä kenellekään, niin hyvä niin. Mä olen ainakin saanut näistä kommenteista niin paljon hyvää mieltä, etten sitä voi edes sanoiksi pukea. Ihan liikuttunut olen: kiitos! ♥

      Poista
  13. Luulen ymmärtäväni, mitä Katri tarkoitat. Meillä on kyllä helppo vauva, mutta kuvittelen, millaista voisi olla. Jos ja kun tätä lukee joku vielä lapseton, niin älä säikähdä esim. Marjulin kommenttia. Kaikilla ei ole noin kauheaa! On kaikenlaista, erilaista vauvaperhe-elämää. Enkä tiedä, kuinka pysyvää tämä meidän helpohko elämä tulee olemaan. Vaiheita odotellessa :) Tsemppiä väsyneille äideille ja isille.Tsemppiä Katri, ihanaa, että jaksat ajatella hetkistä nauttimista !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei kaikilla olekaan. Mutta osalla on raskasta ja kyllä sekin pitää saada sanoa.

      Ja silti, vaikka meillä on ollut aika raskata vauva-ajat, niin silti kyllä minäkin olen nauttinut. Mutta en joka hetkestä, en kaikesta. Ja rakastan vauvoja, ne on mielettömän ihania. Mutta kaikilla se vauva-aika ei ole niin ihanaa. Hienoa, että osalla on.

      Mutta en silti arvosta, että kirjoitat kommentistani tuohon tyyliin.

      Poista
    2. Anonyymi, kiitos kommentista! Ei näitä kirjoituksia tosiaan kannata sikäli säikähtää. Lapsia hankkiessa on ehkä vain paras mennä tilanteen mukana ja katsoa millaisia jälkeläisiä itselle siunaantuu. Voi olla, että pääsee helpommalla (vaikka vauva vaatii aina työtä pienen elämänsä alussa), tai sitten voi olla, että on rankempaa. Etukäteen on kuitenkin turha murehtia. Ja jos vauva-aika ei menekään "suunnitelmien" mukaan, niin on turha siitä tuntea syyllisyyttä, vaikka minäkin siihen sorrun, kahden lapsen äitinä. Tavallaan, kun neuvoo muita, niin pystyy ajattelemaan asioita realistisemmin ja järkevämmin. Sitten kun on tässä kotona, näissä tavallisissa arkisissa tilanteissa, niin ne mahtavat neuvot jää jonnekin hormonihuurujen jalkoihin... Ei ole helppoa. :D

      Kiitos!

      Marjuli, aivan näin. Asioista täytyy keskustella ja puhua ihan niiden oikeilla nimillä. On hyvä olla realisti tietyissä asioissa, olla varautunut vähän kaikkeen. Kukaan ei osaa ennustaa raskausaikana, millainen vauvavuosi tulee olemaan. On turhaa tehdä kovin radikaaleja päätöksiä etukäteen. Miten moni väsyy eikä ymmärrä hakea apua, vaikka sitä olisi saatavilla, jos kuvitelmat on ihan muuta kuin todellisuus. Että tavallinen vauva-arki voi olla haastavaa, ei ainoastaan sitä pehmeän vauvan ihon nuuskutusta. Tervekin vauva voi ajaa vanhemmat hyvin väsyneiksi, suorastaa hulluuden partaalle. Se ei vähennä omien lasten ihanuutta ja niitä asioita osaa ehkä katsoa eri perspektiivistä sitten myöhemmin, kun tilanne ei ole niin "akuutti".

      Poista
    3. Marjuli, en tarkoittanut loukata ollenkaan, vaan esittää oman näkemykseni, että vauva-aika voi olla toooosi ihanaakin, jos niin sattuu. Eli kun kirjoitat, että et ole koskaan kuullut kenenkään senhetkisen vauvanvanhemman sanovan mitään ihanuudesta, niin tässä se yksi esimerkki sinulle. En liene ainoa. Hyvistä kokemuksista on yhtä lailla lupa puhua, ja varsinkin vauvaa suunnittelevia ei tarvinne pelotella millään lailla.

      Poista
  14. Tuo nyt on sellaista ihmeellistä syyllistämistä, että aina pitäisi nauttia. Eihän sitä muutoinkaan nauti elämästä jokaikinen hetki. Että saa olla väsynyt ja kypsä lapseen, se on ihan normaalia. Eihän isillekään hoeta, että nauti nyt vauvasta! Rennosti vaan, kyllä äitiyteen kuuluu myös negatiiviset tunteet mitä suurimmassa määrin. Ja niistä saa puhua ääneenkin. Naiset sulkevat itsensä niin helposti vankilaan ja suorittavat täydellisyyttä. Kyllä elämään kuuluu kaikki värit. Vauvan kitinä herättää varmaan useimmissa äideissä signaaliahdistuksen, ei sen kuulukaan tuntua hyvälle. Valvotut yöt siihen päälle vielä ja se jatkuva työn määrä. Se on niin totta, että vaikealta tuntuvistakin asioista puhuminen auttaa! Iso & lämmin hali sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äidit tuntevat syyllisyyttä kovin helposti, itsekin. Ja näemmä myös moni muu! Mistähän sekin johtuu. Niistä odotuksista joita meille langetetaan? Mutta kukaa niitä odotuksia asettaa? Äidit itse, kuvitelmat, yhteiskunta?

      Hyvin sanottu, että eihän isillekään hoeta tuota mantraa! Yhtä lailla se lapsi koettelee isiä kuin äitejäkin. On täysin historiallinen jäänne kuvitella, että mies tuo leivän taloon ja äiti hoitaa lapset ja kodin. Jos näillä kuvitelmilla kasvatetaan vielä tänä päivänä tyttöjä, niin heistä kasvaa ihan yhtä lailla ajattelevia äitejä joskus. Kaikkia värejä, nimenomaan, sitä on vauva-arki. Joku pätkä voi olla mustempi kuin muut, mutta varmasti niitä värejäkin vielä on näkyvissä. Hienosti kirjoitettu, kiitos! <3

      Poista
  15. jep jep, minäkään en voi aina käsittää sitä vauvakuume-termiä...kyllä mun mielestä vauvansaannissa on kysymys ihan oikeasta ihmisestä,eikä vain nyytista jota syötetään ja nukutetaan ja sitten ihmetellään,että onpa ihana. Joo joo, mutta kyllä on ihanampaa se,kun nyytin sisältä herää se ihminen,jonka kanssa voi puhella ja joka alkaa ymmärtää sinua. Kommunikaatio, sitä varten ihminen syntyy,eikä nyytteilemään koko ikäänsä. Olis vaan aika hirveetä,jos vauva ei muuttuisi eikä oppisi uusia asioita.
    Onhan se hauska katella noita vauva-ajan kuvia ja synnytyskuvia,mutta en mä vaan haluaisi palata ajassa taaksepäin...nyt on hyvä.

    ja kokemuksia erilaisista vauva-ajoista löytyy meiltä(8 lasta) luin pari kuukautta sitten kirjan "kuinka kasvattaa bebe"; suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Kommunikaatio on se juttu, joka alkaa meillä Viljon kanssa jo alkeellisesti sujumaan. Siis, että saa vastakaikua. Onhan se tietynlaista kommunikaatiota jo alusta asti. Ehkä se vauvan jatkuva muutos, kasvaminen ja oppiminen tuottaa äitiydessä tuskaa. Kun on niin väsynyt, että ei jaksa nauttia siitä ja keskittyä siihen. Yhtäkkiä vain huomaa, että nyt se on tuossa, vuoden ikäinen ja ottaa ensi askeliaan... missä vaiheessa se kasvoi. Ei muista, koska oli niin väsynyt. Tavallaan haikeaa ja surullista. Mutta niin se vaan usein menee. Luonto on hoitanut niin, että vauvat kasvavat nopeasti, siksi ne ajat ovat käsillä vain vähän aikaa. Ja ehkä myös siksi, että ei kukaan sitä kauaa jaksaisikaan!

      Kiitos kommentistasi, hyviä ajatuksia kirjoitit! Ja kiitti kirjavinkistä! :)

      Poista
  16. Esikoisen synnyttyä ajattelin vuoden ajan, että ihmiset, joilla on enemmän kuin yksi lapsi, ON HULLUJA! Esikoinen oli keltainen syntyessään, itki ekat 1,5 vuotta yhtäpötköä, kävi läpi koliikit ym. Lupasin itselleni, että never ever again this...! Ja joo, esikoinen oli ihan normi skidi, se vaan reagoi kaikkeen itkemällä. Kun se ei osannut kävellä -> se itki, kun se oppi kävelemään -> se itki :D

    Aloitin työt, kun esikoinen oli 1v2kk. Se itki edelleen yöt mutta itkut loppui siinä 1,5-2v paikkeilla. Oli vähän rankkaa töissä ;) Aloin nukkua täysiä yöunia. Kun sitten tulin uudestaan järkiini ja uudestaan toivotusti raskaaksikin, raskauden loppumetreillä lähti unet. Muistan sen kielletyn ajatuksen, mikä kävi päässä, kun olin kuopuksen kanssa synnärillä ensimmäisiä tunteja. Aamu valkeni, oliskohan ollut 7 tai jotain. Vauva itki, tissit ei toimineet, silmät painui kiinni. Muistan kuinka pääni läpi viipotti ajatus: TÄTÄKÖ se olikin - ja raskas huokaus.

    ONNEA on se, että toinen oli paljon helpompi kuin eka. 3kk iässä lopetti itse yösyötöt ja alkoi nukkua. Toki sitten tuli tuttirumba ja vaadittiin kotiunikoulu, mutta esikoista yritin rauhoitella niin monin keinoin aikanaan, että kotiunikoulu sujui kuin tanssi. Niinpä meillä on nukuttu täydet ym elämä on ollut helppoa. Jeejee.

    Vasta toisen kohdalla ehdin ajatella, että muistaisinpa nauttia kun toinen on nyt pieni. Ja nautinkin. Nuuskutin pientä kääröä ja kantelin toukkaa sylissäni. Suukottelin ja paijasin. Mutta olen aika monta kertaa palannut siihen, kun esikoinen oli pieni. Olisinpa voinut ottaa yhtä rennosti silloinkin. Olisinpa keksinyt tavan rauhoittaa toisen. Minusta tuntui usein, että se vauva-aika oli mennyt ihan pilalle.

    Nyt, kun aikaa on kulunut tarpeeksi, ajattelen että onneksi tuli sekin koettua. Olen nykyään niin paljon parempi ja ymmärtäväisempi ihminen ja pystyn sympatiseeraamaan niitä, joiden lapsi ei nuku tai vauva-arki on muuten vaan raskasta. Kaiken raskaan jälkeen täytyy antaa itselle aikaa tuntea ne tunteet alusta loppuun - sitten vasta aikojen kuluessa ne joko kääntyy voitoksi tai tappioksi. Uskon, että sinäkin ammennat sitten joskus paljon myöhemmin tästä kaikesta voimaa itsellesi. Ehkä saat jonain iltana kolmen vuoden kuluttua puhelun ystävältäsi, josta et saa muuta tolkkua kuin sen että ripsivärit leviää nyt paitsi poskia, myös luuria. Hänellä ehkä on pieni nyytti, joka ei HITTO VIE NUKU! Tai ei SYÖ! Tai KIRKUU MUUTEN VAAN. Mutta silloin sinä tiedät mitä sanoa ♥

    Minä en pidä vauvoista. Ne on niin raskaita hoitaa, näiden kahden omani perusteella, että en halua enää yhtään sellaista itselleni. Koskaan. Tarvitsen yöunet, haluan omaa aikaa, en halua laittaa isompia sisaruksia kaitsemaan pienempiä vaan haluan hoitaa paletin itse. Niinpä minun valintani on tämä ja siihen olen tyytyväinen.

    Soitin tänään neuvolaan. Mun vauvat on menossa 6v ja 3v tarkastukseen. Mä olen voiton puolella! Ei ehkä lohduta nyt, mutta pian kyllä niin oot säkin ♥

    Halauksia Katri ja koko perhe ♥ Sä olet niin ihana äiti, muista se niinäkin hetkinä, kun harmittelet puoliunisena murisemista ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mikä kommentti! Kiitos! :') ♥ Mitä tähän nyt enää lisäämään? Olet varmaan oikeassa, että jonkun ajan päästä, kun elämä tasaantuu, tätä kaikkea katselee ihan eri silmin ja mielin. Varmasti tästä kaikesta oppii ja osaa suhteuttaa juttuja kokonaisuuteen eri tavalla kuin nyt, kun tuntuu, että aivokapasiteetti ei riitä edes kauppalistan laatimiseen. Ehkä tiettyjä juttuja osaa arvostaa enemmän kuin ennen? Niitä perusasioita. Ehkä pakettia pitää vähän ravistella, että ymmärtää millainen lahja nuo lapset ovat. Jos kaikki sujuisi kuin tanssi, niin pysähtyisikö sitä koskaan miettimään näitä asioita. No joo, kyllä varmaan, mutta ei ehkä ihan samalla tavalla kuitenkaan.

      Luulen, että se miksi hoen itselleni tuota "nauti, nauti" -mantraa nyt niin usein kumpuaa osaksi siitä, että meidän lapsiluku on nyt tässä. Meille kaksi on hyvä määrä, lisää ei tule. Vaikka päätös ei sinänsä tee edes tiukkaa, niin joku haikeus siinä on: pitelen omaa vauvaani sylissäni nyt, mutta tulevaisuudessa en tule tätä enää kokemaan. Se on niin lopullista. Mulla on nyt nämä lapset jotka saavat kasvaa, mutta en tule enää ikinä kokemaan uudelleen raskautta, synnytystä tai uutta vauvaa.

      Sä oot niin voiton puolella, mutta mä en tule kuin vajaa kolme vuotta perässä! :) Ei oo paljon se. Näin mieletön määrä tsemppaavia kommentteja auttaa jaksamaan ties miten pitkälle. Mä tulen varmasti vielä monta kertaa lukemaan näitä ihania kommentteja tämän postauksen alla.

      Kiitos, kiitos, kiitos! Ihana olet itse! ♥

      Poista
  17. Totta puhut! Meidän 1. oli megahelppo, 2. varmaan ns. normivauvaa vähän kipakampi ja tämä kolmas... huh huh! Tempperamenttia ja sen mukana vinkua riittää! Eikä meidän isosiskot 1-vuotiaana heitelly tavaroita suuttuessaan tai temponeet itseään selälleen/mahalleen levyks kun homma ei miellytä, ja mikähän se sitten öisin onkaan aina millonkin se syy mikä inisyttää... Eikä siskot kyllä myöskään ottaneet niin usein kaulasta kiinni ja "suukottaneet" suu ammollaan... mä olen päätyny siihen että se perusluonne näkyy jo tosi pienestä, jotkut vaan elää tunteensa vähän räväkämmin, väsyneistä äideistä viis... :)

    Mutta täytyy sanoa että tuo teidän vinkuja on kyllä söpöimpiä ilmestyksiä mihin olen blogimaailmassa törmännyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Temperamentti! Sitä kyllä tästä meidän pienestä ja pippurisesta isännästä löytyy. Mistä lie periytynyt.. ;) Onneksi tosiaan tunteet ei ole vain sitä negatiivista, vaan myös toisen ääripään tunnemyrskyt tulee nähdyksi. Viljokin ottaa ihanasti poskista kiinni ja suu ammollaan suukottelee. :D ♥

      Kiitos kehuista ja kommentista! :)

      Poista
  18. Täydellistä äitiä, äitiyttä ei olekaan, millainen sellainen edes on? Meillä on kaikki neljä valvottaneet yöllä, miltei siis 8v. putkeen nukuttu 1.5h pätkissä, nyt on alkanut helpottamaan viimeisen vuoden sisällä. Pienintä kannettiin miehen kanssa vuorotellen ja kyllä meinasi välillä hermo mennä. Imetin 1.5v. asti, öisinkin. Monet yöt pelasti se, että kun vauvaa meinasi alkaa itkettämään/valvottamaan, laitoin sille tissin suuhun. Kaikesta huolimatta jos kroppa ja hermot kestäisi ja ikää olisi vähemmän, niin haluaisin vielä monta vauvaa :D, jotenkin sitä vaan unohtaa öiset tsembalot yms. Tsemppiä Katri <3 - meillä äideilläkin on oikeus väsymiseen, kiukutteluun, ei aina tarvitse nauttia. Ei se silti tarkoita, etteikö lapsiaan rakastaisi ja heistä olisi kiitollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä on teilläkin valvotettu! Ja sä palasit jo töihinkin... Tutulta kuullostaa tuo tissillä hiljentäminen öisin. Se kun on yleensä ainut keino. Onneksi harvassa on enää ne yöt, kun tissitainnutus ei toimi, se on horroria. Ja täällä tulee myös ikä vastaan, mutta vaikka olisin nuorempi, niin luulen, että siltikin nämä kaksi meille riittäis. Teillä on neljä ihanaa, mut jos mieli tekee, niin eikös siihen vielä sitten mahdu viideskin...;)

      Poista
    2. Ei kyllä nää on nyt tässä :D

      Poista
  19. Ihan samanlaisia tuntemuksia on täälläkin ollut! Jos vain näkisin sinut joskus tarhanpihalla, niin rutistaisin kovasti tai ainakin kertoisin, että vertaistukea löytyy. :-) Olisi kyllä todella hauska kesällä poiketa vaikka leikkipuistossa tai aikuisten kahvilassa.

    Iso tsemppihali!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eevi! ♥ Niin, me ollaan siellä aina eri aikaan. Ja hei kuule, täytyypä laittaa sähköpostia! On ollut mielessä aikaisemmin jo. :)

      Poista
  20. Voi Katri, oot ollut Viljon syntymän jälken todella useesti mielessäni♥ Oot kirjoittanut rehellisesti rutinoista ja kitinöistä ja valvomisista, ja olen tuntenut ahdistuksen vahvasti läsnä. Meillä meni poikien vauva-ajat toisinpäin; Osku oli aivan kaamee vauva, jos saa sanoa. Ja voimakastahtoinen edelleen. En nauttinut siitä ajasta yhtään, ja odotin vaan, että koska se kasvaa.. Monasti olen jälkeenpäin miettinyt, että onko se vaikea alku vaikuttanut meidän suhteeseen jotenkin.. Eihän meille pitänyt edes toista vauvaa ikinä tulla, mutta onneksi tuli sit kuitenkin♥ Sinun postauksesi ovat saaneet vahvasti sen ajan takaisin mieleeni, ja olen monesti ajatuksissani tsempannut sua vaikean ajan yli. Mutta aika kuluu ja elämä helpottuu koko ajan teilläkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Teija! ♥ Ja kyllä, tässä seurassa saa sanoa! ;) Mä olen myös miettinyt, että mitä tää tekee meidän suhteille. Oon välillä niin stressaantunut, että Viljo taatusti aistii sen. Ja kun tunne on sellainen, että tekisi joskus mieli vaan jättää se huutamaan ja kävellä ovesta ulos... :/ Ja kuinka tämä kaikki on vaikuttanut Onniin, joka on kaiken tämän vuoksi jäänyt äidin osalta tosi vähälle huomiolle. Ja väsyneenä tulee Onnille sitten kimpoiltua liian usein ja liian herkästi. Mutta tosiaan, suunta on ylöspäin! ;)

      Kiitos tästä kommentista! ♥

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...