torstai 15. toukokuuta 2014

Tunteellinen turkinpippuri

Pienestä iästään huolimatta Viljo on ehtinyt säikytellä vanhempiaan jo monenmonta kertaa. Jo odotusaikana saatiin jännittää rakenneultrassa löytyneiden softmarkkereiden vuoksi. Onneksi huoli osoittautui tuolloin turhaksi ja lapsivesipunktion tulokset kertoivat vauvalla olevan normaalit kromosomitViljoa kun ajattelee, niin on kyllä ihme että itse synnytys sujui hyvin ilman komplikaatioita. Vai lasketaanko komplikaatioksi se, että istukka ei irtoa, vaan äiti kiidätetään leikkuriin ja tuikataan uneen istukan irrottamiseksi. Tämä oli tuttu juttu, molemmissa synnytyksissä sama homma.


Ensimmäiset viikot Viljon kanssa vietettiin aika tiiviisti sairaalassa. Hoidettiin pitkittynyttä keltaisuutta, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Tutkittiin myös liian matalia happisaturaatioita ja sykettä. Otettiin verikokeita, ultrattiin päätä ja vatsaa, sekä tutkittiin sydäntä. Mitään ei koskaan löytynyt ja lopulta kotiuduttiin terveen paperein, ja hyvä niin.


Kotona tietysti odottivat uudet haasteet, kuten tiedättekin. Tosin, silloin ajateltiin että koliikki menee varmasti ohi kunhan kolme kuukautta tulee mittariin. Ei mennyt. Joku viisas sanoi, että viiden kuukauden kohdalla helpottaa. Ei helpottanut. Viljo kitisi öin, Viljo kitisi päivin. Vielä vuoden ikäisenäkin yöt olivat repaleisia, päivät itkuisia. Olin varma, että tuo poika on jotenkin sairas ja itkee sen vuoksi. Epäilin jopa, että jospa siellä ultrassa olikin jotain, jonka vuoksi Viljo itkee. 


Viljoa kiikutettiin lääkäriltä toiselle, suljettiin pois sairauksia ja allergioita. Kokeiltiin kaikkea. Tutkittiin, etsittiin, pähkäiltiin. Mitään fyysistä vikaa ei löytynyt. Olin tietysti onnellinen että lapsi on terve, mutta muistan miten pettynyt olin kun mitään hoidettavissa olevaa vikaa ja apua ei koskaan tullut ilmi. Vasta puolentoista vuoden jälkeen tuli vihdoin kutsu unikouluun ja loput tiedättekin. 


Yöt on löytäneet rytminsä ja sen seurauksena myös päivät ovat huomattavasti lempeämpiä. Entinen jalassa roikkuva kitisijä on nykyään erittäin kiivaan temperamentin omaava, mutta iloinen ja touhukas taapero, joka osaa myös touhuta itsekseen. Väsyneiltä ajoilta muistan sen, miten harmittelin ystävilleni "vauva-ajan menneen hukkaan". Tarkoitin sitä, että arki oli lipsahtanut vauvasta nauttimisesta toiseen ääripäähän, eräänlaiseen selviytymistaisteluun. Hammasta purren laskin tunteja miehen töistä kotiutumiseen ja siihen, että saisin levähdystauon. Lapset kiukuttelivat, äiti kiukutteli. Koin samalla tuosta kaikesta jäätävän huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä. Piti nauttia, mutta en osannut.


Nyt kun aikaa on hieman kulunut, näitä kaikkia osaa katsoa eri silmin. Tällä hetkellä nautin suuresti Viljon seurasta ja tuntuu, että koetan jopa ottaa "menetettyä" aikaa takaisin. Suukottelen, halin ja rutistelen. Ja mikä parasta, tuo pieni aurinkoinen kiukkupussi osaa jo itse tulla luo, halata ja suukottaa. Ja sanoo silmät pyöreinä "jakash". 

12 kommenttia:

  1. Ihanasti kirjoitit <3
    Ihan suotta podet huonoa omaatuntoa haastavasta vauva -ajasta :-o.Ihana Viljo ja hienoa että vaikeudet ovat selätetty :-) Ihanaa kevättä ja kesää teille koko perheelle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Enää en niinkään pode syyllisyyttä siitä, että en osannut nauttia. Mutta silloin se oli kyllä päällimmäinen tunne... kun tuntui, että olisi pitänyt vielä enemmän tehdä jotain. Mitä? En tiedä, jotain. Saada se arki kaikille miellyttävämmäksi. Harmittelin sitä, että tuntui kun suhde Viljoon olisi kärsinyt kun hoidin rutiinit konemaisesti ja tuntui, että en tunne tarpeeksi lämpimiä tunteita vauvaa kohtaan...

      Mutta onneksi tosiaan tuo on jo historiaa ja tänä päivänä meillä synkkaa Viljon kanssa tosi hyvin. <3

      Ihanaa kesää teillekin!

      Poista
  2. Kuulostaa tutulta, monella tavalla..
    Onko teidän Viljolla jo uhman merkkejä? Puhuuko?
    Meillä ei mene perille, vaan kiipeilee ja on kaikkien ei-toivottavien asioiden kimpussa kuten uunin, aukoo jääkaappia (ei nälissään;), koneet ei saa rauhaa muutoinkaan. Vähänlaisesti viihtyy/leikkii itsekseen. Tv:tä ja ruutuja katsoisi varmaan tauotta, jos saisi. Ulkona, puistoillessa, kohdatessaan muita lapsia, lähestyy nykyään usein heitä tönien...hmph. Ja on siis erittäin tultä ja tuppuraa, temperamenttinen ollut aina - kaikki mulle heti nyt -asenteella. Jo vatsassa oli vilkas.

    Parhaimmillaan ja useimmiten nukkuu jo aika hyvin yöt ja päivät. Aamulla saan poskisuudelmat (latinoverta;) molemmilla poskille ja "Äettä". Syö usein tosi hyvin ja ennakkoluulottomasti. Lähes kaikkea. Ja syö itse. On seurallinen, iloinen ja hymyileväinen. Kiinnostunut eläimistä, kiikkumisesta ja kaikesta, missä moottori. Juttuakin tulee, muttei aina vielä ymmärrettävästi eikä lauseita.

    Antaa paljon ja ottaa paljon ;)

    Kuitenkin jo vauva-ajasta alkaen olen toisinaan miettinyt, onkoha tulevaisuudessa jotain poikkeavaa odotettavissa. Johtuneeko osittain liiasta tiedosta, liiasta huolehtimis -luoneesta vai vaan intuitiosta. Joskus oikeasti olen toivonut (ja siitä syyllisyyttä potenut) miksi meillä ei asu hyvin nukkuva, perustyytyväinen tössykkä lapsi. Kaikilla ei ole kuulemma edes kunnon uhmaa...Ja usein miettii kyllä, että miten samaan perheeseenkin voi syntyä ja kasvaa niin erilaisia lapsia. Oikeasti kasvatushommat ei ole helppoja, mutta kyllä sitä tyyntä toivoisi toisinaan enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Antaa paljon ja ottaa paljon! Just näin. :)

      Viljolla ON uhman merkkejä. Big time. ;D Aika moni Viljon tavannut, on hetken tutustumisen jälkeen kommentoinutkin, että "taitaa olla aika voimakas temperamentti tällä pojalla...". Kokeilee, ei kuuntele todellakaan ja tekee vaikka kielletään. Juttelee kovasti, mutta vasta yksittäisiä sanoja. Osaa pyytää ruokapöydässä "lisää" ja toistelee kovasti sanoja. Kaupungilla autojen ääniä kuullessaan sanoo: "pii paa" tai "mopo". Eli myös täällä kaikki moottoriajoneuvot on tosi pop. :)

      Leikkii koko ajan paremmin ja paremmin itsekseen, mutta yleensä niin, että käy vähän väliä aikuisen luona "varmistamassa", että ollaan lähellä. Telkkarista tykkää katsoa Kaapoa ja pyytääkin välillä kaukosäätimiä osoittaessaan, että "Kaako". En tiedä tuleeko sitä enää telkkarista, mutta meillä on tallennuksella muutama jakso. :)

      Meilläkin maistellaan kaikkea ja aika hyvin myös kaikki tarjottava uppoaa. Hyvin harvoin kääntää pään pois, mutta silloin kyseessä on yleensä vaan yksinkertaisesti se, että ei ole nälkä. Aamulla herätessään jo huutaa keittiössä nälkäisenä, että "palaa". Aamupala pitäisi olla valmis heti herran herättyä. ;D

      On kyllä jännä seurata sitä, miten sisarukset voikaan olla luonteeltaan erilaisia. Viljo on pieni ja pippurinen, mutta olen ajatellut, että tulee varmasti pärjäämään isompana. Osaa ainakin pitää puolensa! ;) Ja ehkäpä nuo primitiiviset tunteenpurkaukset hioutuvat iän ja kasvatuksen tuloksena...

      Tyynempiä aikoja odotellessa, aurinkoista kevättä! :)

      Poista
  3. Niinkuin tiedätkin, me jaamme niin paljon samoja tunteita ja kokemuksia. Meilläkin (koputtaa raivoisasti puuta) on ollut vähän rauhallisempaa öisin, ja se kyllä tekee ihmeitä. Toisaalta huomaan, miten lopussa olen, sillä tässä viikko sitten tuli 5 yön rikkonaiset unet ja mä menin ihan tilttiin. Murjotin ja itkin ja olin jotenkin ihan sekaisin. :/ Ilmeisesti sitä ei vaan ole toipunut 4v valvomisista vielä, ja yksi huono jakso saa tasapainon aivan sekaisin. Toisaalta mä tajusin nyt tuon pienen valvomis-episodin aikana, että kamala miten mä olen selvinnyt 4v sellaisessa sumussa! Että ihan oikeasti, ihme että ollaan kaikki hengissä ja jotenkuten selväjärkisiä!
    Mä olen myöskin tajunnut, että viime talvi oli mulle se aallon pohja, silloin mä kävin aika syvissä vesissä. Mä olen iloinen, että en enää tunne niinkuin silloin tunsin, mutta vähän on matkaa siihen entiseen iloisesti ja innokkasti tulevaisuuteen suhtautuvaan ihmiseen, joka ennen olin.
    Jos tässä joku hyvä puoli on, niin ehkä se, että koen kasvaneeni ihmisenä aika ison harppauksen. Ehkä ymmärrän vähän paremmin niitä, joilla vauva-arki ei ole ihan pelkkää ruusunpunaisia höttömöttöjä.

    Ja lopuksi, yksi mun ystävä sanoi, että mulle on annettu näin haastavat lapset, koska mä olen niin hyvä äiti että selviän niistä. Arvaa miltä tuntui kuulla se juuri silloin, kun tuntui että hyppään kohta parvekkeelta alas?

    Tosi ihana kuulla, että teillä arki alkaa asettua uomiinsa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tiedän ja tiedän, että sä tiedät! ;) <3 Oh, toivottavasti rauhallisemmat yöt tulisivat vihdoin jäädäkseen, teillekin. Niin kovasti toivon sitä! Mä en voi ymmärtää miten olet selviytynyt. Mieskin sitä tuossa ihmetteli kommentteja lukiessaan. :) Ja siinä teille tuli vielä toinen lapsi ja yksi pikkuinen talonrakennusprojekti.... HUH!

      Toivottavasti se viime talven aallonpohja oli nyt se viimeinen, ja entinen iloinen ja pirteä sinä pääsee taas esiin. Sama homma, valvotut ajat on kyllä varmasti jättäneet jälkensä ihmisenä. Jos mulla ois ollut kaksi "helppoa" lasta, niin suhtautuisin varmasti moniin asioihin aika naiivisti. Että ehkä tästä nyt on sitten jotain hyvääkin seurannut. Mutta tuo sun opin taival olisi kyllä voinut olla hieman lyhyempi... :/

      Ihanasti sanottu ystävältäsi! <3

      Poista
  4. Kyynelehdin...
    Miten suloinen tuo Viljo onkaan... ja niin kauniisti kirjoitat

    VastaaPoista
  5. ♥ Ihanat kuvat ja ihanaa, kun tarinoissa on onnellinen loppu ♥ kaikkea hyvää teille jatkossakin ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marru! Jees, mutta tämä tarina jatkuu ja voin uskoa, että Viljo ei meitä ehkä kovin helpolla päästä jatkossakaan... :'D Samoin sinulle! <3

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...