maanantai 29. helmikuuta 2016

Unikoulua edeltävä perhehelvetti

Facebookin puolella fiilistelinkin jo eilen vanhoja unikoulumuistoja. Olen usein miettinyt tämän postauksen kirjoittamista, mutta en ole ollut valmis. Nyt kun unikoulusta on kulunut jo kaksi vuotta, noita raskaita aikoja osaa katsella ihan eri vinkkelistä ja jotenkin objektiivisemmin. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että täysin kuivin silmin en voi noita aikoja ja unikoulun tuomaa apua muistella vieläkään.


Niille, jotka ette tunne meidän historiaa, kerron lyhykäisesti, että Viljo alkoi itkeä about sillä hetkellä kun pää tuli näkyviin ja lopetti sen unikouluun puolitoista vuotta myöhemmin. Yöt olivat huutoa, päivät kitinää. Viljo nukkui vain pieniä pätkiä öin ja päivin. Rampattiin lääkäreissä ja suljettiin pois sairauksia. Ihan oikeasti kaikki kivet käännettiin. Kokeiltiin jopa yhden yön sairaalaunikoulua täällä kotikaupungissa, vaikka täällä ei edes ole unikoulua. Sinnikkäästi toteutettiin kotiunikoulua kerta toisensa jälkeen, vailla tuloksia.


Ja se syyllisyys. Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Ensinnäkin tietysti siitä, että en osannut hoitaa lastani, opettaa nukkumaan, olemaan tyytyväinen. En osannut löytää lapsestani sitä vikaa, jota korjata. Neuvojia ja neuvoja kyllä riitti, mutta ei sellaista, joka olisi tullut ja sanonut, että "Vien Viljon pariksi tunniksi ulos vaunulenkille, tee sillä aikaa mitä haluat". Oli allergiatutkimukset dieetteineen ja refluksilääkkeet ja vyöhyketerapia. Joku muu oli aina saanut avun jostain, me ei mistään. Ihmisten hyvää tarkoittavien rivien välistä hain merkityksiä, joista loukkaannuin ja sain lisää syitä tuntea syyllisyyttä. Jossain vaiheessa jopa aloin vastata mitä kuuluu -kyselyihin, että "ihan hyvää", kun en yksinkertaisesti jaksanut selittää sitä kaikkea uudelleen ja uudelleen. Ja koska se ei koskaan johtanut mihinkään konkreettiseen. Olin ärtynyt ja kyllästynyt voivotteluun ja "oletteko kokeilleet sitätätätuota" ja "kyllä meillä ainakin / eimeilläainakaan" -neuvoihin.

unikoulu

Tunsin syyllisyyttä siitä, että en osannut nauttia oikein mistään, varsinkaan lasten kanssa olemisesta. Siitä tavallisesta ihanasta arjesta, jota äidit hehkuttavat. Ainutlaatuista aikaa, jota ei saa koskaan takaisin. Lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Olin hiljaa, kun näistä puhuttiin ja ajattelin mielessäni, että olen huono äiti, koska vihaan meidän arkea. Päivät kun olivat vain selviytymistä. Koska yöt olivat vain selviytymistä. Viljo kitisi jatkuvasti kaikesta ja oli harvoin tyytyväinen. Ihmekös tuo! Kyllähän pieni varmasti kärsi samasta univajeesta. Kantovälineistäkään ei juuri ollut apua. Jatkuva kitinä raastoi korvia, mutta erityisesti hermoja. Tuntui, että pää räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ja koin taas syyllisyyttä siitä, että tunsin niin valtavan negatiivisia tunteita omaa lastani kohtaan. Pelkäsin, että meidän välit Viljon kanssa ovat lopullisesti pilalla ja tunsin niin jäätävän syvää syyllisyyttä. Jos olisin voinut, olisin matkustanut ajassa takaisin siihen hetkeen kun Viljo syntyi ja yrittänyt vähän kovemmin. Tehnyt jotain toisin. Huomioinut Onniakin enemmän. Vaatinut aikaisemmin lähetteen unikouluun. En olisi huutanut viattomalle vauvalle, enkä väsyksissäni itkua pidättävälle esikoiselle, joka jäi Viljon melskatessa aivan liian vähälle huomiolle viisivuotiaana. Arvatkaa tunsinko syyllisyyttä? Tunnen vieläkin.

Ei ole olemassa sellaista elämänaluetta, johon univaje ei vaikuttaisi. Väsyneenä kaikki muuttuu ja kaiken näkee ihan eri tavoin. Pitkään jatkunut unenpuute vaikuttaa mm. immuniteettiin ja hermostoon aiheuttaen kaikenlaisia terveysongelmia. Seuraa ärtymystä, aineenvaihdunnan häiriöitä, alakuloa ja jopa masennusta (olisin varmasti saanut jonkinasteisen diagnoosin, jos olisin jaksanut lääkäriin asti). Eikä yhden tai kahden yön unilla voi paikata pitkään kestänyttä univajetta. Kuvitelkaa millainen olo sinulla on sellaisen yön jälkeen, jolloin tulet herätetyksi joka kerta kun olet nukahtanut, tai vähintään tunnin - kahden välein. Kuvitelkaa miltä tuntuu, kun niitä öitä on viikko. Kuukausi. Vuosi. Puolitoista vuotta. Osaatko kuvitella? Minä en oikein kunnolla muista ja ehkä hyvä niin. Muistan vain sen, että se oli hyvin raskas tila, joka vei voimat henkisesti ja fyysisesti. Vielä vuosi sitten tunsin fyysisiä oireita jos heräsin johonkin yölliseen ääneen. Sydän hakkasi ja oksetti. Toipuminen kesti yllättävän kauan ja uskallan väittää, että jokin pysyvä muistijälki noista ajoista jäi hermoihin...


Koti oli hyrskyn myrskyn. Ei jaksettu tehdä remonttia ja kaikki oli muutenkin ihan rempallaan. Sekin ärsytti ja veti mieltä matalaksi entisestään. Tehtiin vain välttämättömimmät. Niitä "siivotaan romut kaappiin piiloon" -jälkiä korjataan vieläkin. Neuvolassa meille huokailtiin, että "voi voi, miten te nyt jaksatte". No ei kai meillä taida olla vaihtoehtoa, muistan joskus vastanneeni. Yllättävän ryhdikkäänä sitä jaksoi itsensä pitää noilla vastaanotoilla. Yhden ainoan kerran pato murtui, kun itkin terveydenhoitajalle helpotustani unikoulun jälkeen.


Eikä puhettakaan, että olisi jaksanut panostaa ihmissuhteisiin. Ei siihen tärkeimpään, mutta ei myöskään ystävyyssuhteisiin. Tuolta ajalta omasta elämästäni katosikin yksi ystävä. En jaksanut pitää yhteyttä, mutta ei hänkään. Onneksi hyviä ystävyyssuhteita on mahdollista rakentaa myös aikuisiällä ja moni tärkeä ihminen onkin tullut elämääni vasta Viljon syntymän jälkeen. Ne ihmiset, vaikkakin joskus vain jossain nettiyhteyden päässä, jaksoivat kannatella, kun tuntui, että maailma romahtaa ja joille kehtasi myöntää ne negatiivisimmatkin tunteet pelkäämättä, että tulee tuomituksi maailman paskimmaksi äidiksi. Ja niin, entäs se kumppani? Ei siinä jaksa suoda ajatustakaan jollekin niinkin epäolennaiselle asialle, kuin parisuhde. Yhteinen aika oli sitä, että joskus lasten nukkumaan mentyä vuokrattiin elokuva. Katsottiin sitä volyymit niin hiljaisella, että kuultiin milloin Viljo herää yläkerrassa. Koska Viljo heräsi, aina. Ei yhtä elokuvaa suinkaan voinut kerralla katsoa alusta loppuuun, kyllä se keskeytettiin vähintään yhdellä huutokonsertilla.

sairaalaunikoulu

Toisen naama alkoi nyppiä. Öisin kiisteltiin siitä, kumman vuoro on nousta hyssyttelemään huutavaa lasta. Päivisin kiisteltiin vähän kaikesta. En tiedä mitä olisi tapahtunut parisuhteelle, jos unikoulua ei olisi ollut. Oltiin niin väsyneitä, että ei jaksettu edes erota. Sehän olisi vaatinut ihan liikaa työtä, vaikka mietittiinkin, että toinen saisi aina silloin levätä, kun lapset ovat toisella. Helpompaa oli vain olla ja ajatella, että katsotaan sitten joskus, kun on vähän saanut huilata. Aika syvän kuilun reunalla se avioliitto noina aikoina keikkuikin. Ihan kuin se eroaminen olisi sitä ydinongelmaa poistanut, mutta julmettu väsymys saa aikaan sellaisen ongelmien vyyhdin, eikä siinä tilassa ole keinoja eikä voimia sen sumpun selvittelyyn. En yhtään ihmettele pikkulasten vanhempien korkeita erotilastoja.

tammisaaren unikoulu

Neuvolasta meitä kehotettiin kääntymään lastenpsykiatrian puoleen, jos apu vaikka löytyisi sieltä. Yksi täti sieltä tekikin pari kotikäyntiä ja kerran käytiin lastenpsykalla mm. kuvaamassa Viljon ruokaraivareita. Mainitsin lastenpsykan hoitajalle miettineemme unikoulua vaihtoehtona ja sain vastaukseksi luennon, kuinka se on lapsen psyykelle hyvin, hyvin vahingollista. Että ratkaisu ongelmiimme löytyy kotoamme. Lisäksi hän kertoi tietävänsä, että Tammisaaren unikoulu on lopetettu, että eihän sinne enää edes pääse. En pystynyt kohtaamaan tuota naista enää sen jälkeen, soitin seuraavana päivänä Tammisaareen ja kuulin, että unikoulu ei ollut koskaan ollut edes tauolla, saati lopetettu.

Tuon jälkeen saatiin vihdoin lähete unikouluun ja päästiin jonoon. Kunnes eräänä kirkkaana helmikuun päivänä puhelin soi ja meille tarjottiin peruutuspaikkaa. Piti lähteä heti. Unikoulun jälkeen kirjoittamani postaukset löytyvät oman tunnisteen alta, oikeasta sivupalkista.


vauva ja parisuhde

Tällä hetkellä voisin sanoa, että meillä menee aika hyvin. Viljo nukkuu hyvin, koko perhe nukkuu hyvin. Päivät ovat huomattavasti valoisampia. Mä jaksan taas pestä hampaat ja harjata hiukset (useimmiten). Huonoja päiviä tulee ja menee, mutta se ei ole vallitseva olotila. Viljo on tyytyväinen, mutta erittäin tulisieluinen ja voimakastahtoinen persoona, jonka kanssa on ihanaa viettää aikaa. Isovelikään ei tainnut pysyvästi traumatisoitua. Aiemmin kitukasvuinen, kasvukontrolleissa ravannut Viljo on ottanut ison kasvupyrähdyksen sen jälkeen kun uni alkoi maistua. Arki tuntuu hyvältä eikä parisuhde kiiku siinä rotkon reunalla. Varmasti suurin koettelemus tähän mennessä, mutta me selvittiin siitä.

Pssst. pikaisella googlauksella muuten huomasin, että Tammisaaren (Raaseporin) sairaalan lastenosasto on suljettu, mutta unikoulutoiminta ilmeisesti edelleen jatkuu. HUS:n sivuilta löytyy sairaalan lastenpolin yhteystiedot, joten kannattaa soittaa ja kysäistä, mikäli tuntuu siltä, että unikoulusta voisi olla apua. 

18 kommenttia:

  1. Hienoa,että kerroit avoimesti ja hatunnosto että jaksoit sinnikkäästi itse etsiä apua! Sääli,ettei lastenhoitoapua löytynyt tai ymmärretty antaa kun sitä huilitaukoa olisi kipeimmin tarvinut. Mullakin kokemus kitisevästä ja pätkäunisesta vauvasta mutta se oli esikoinen eikä muunlaisesta tiennyt ja isovanhemmat olivat käytettävissä. Liikutun ihan noista sun tuntemuksista ja myös ilosta että teidän arki on normalisoitunut. Kenenkään syyllisyyttä ei voi poistaa,mutta jos mulla ois taikasauva niin.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä siinä apua jaksaa lapselle etsiä, tehdä just ne allergiatutkimukset sun muut, koska näki selvästi, että toisella on joku hätä, mutta ei ottanut selvää, mistä se johtui. Sen takia melkein ärsyttikin, kun joka paikasta tuli vastaus, että "terve lapsi, ei mitään vikaa". Olisi toivonut, että syy löytyy ja se voidaan hoitaa...

      Unikoulusta olin onneksi kuullut monelta tutulta vain hyvää, joten onneksi viimein päästiin sinne. Olin vähän epäileväinen, että miten se toimii, kun Viljo oli jo yli vuoden ikäinen, mutta se ei kuulema ole ongelma. Vaikka yleisin unikoulutusikä taitaa olla jossain siinä 6-9 kk iässä.

      Ihana Bianca <3 Ja nykyaikana se vaan tahtoo olla niin, että monen pikkulapsiperheen tukiverkko ei välttämättä ole kovin tiivis. Eikä sukulaisia/ystäviä/tuttavia enää auteta samalla tavalla kuin ennen. Tää on se yksi syy, miksi mulle on mm. turha tulla kenenkään sanomaan, että kyllä ennen oli rankkaa, kun piti tehdä maataloustyöt ja hoitaa lapset jne... ;)

      Poista
  2. Uni on iso asia. Iso. Isompi.

    Paljon tuttua oli tekstissäsi, joskaan unikoulutta ollaan kuitenki selvitty.

    Tuo kasvun vähyys ilman riittävää unta on mielestäni alleviivaamisen arvoinen asia. Meillä aikanaan Melatoniini toi avun esikoisen uniongelmiin. Samalla loppui yökastelu. Mihin kaikkeen hormonitoimintaan uni vaikuttaakaan!

    Hienoa, että jaksoit kirjoittaa tärkeästä aiheesta. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marja, mä tiedän, että sä tiedät unen tärkeyden! ❤ Teillä on kuitenkin ollut niin paljon (ihan liikaa!!) muita haasteita! Kiitos ihana ❤

      Poista
  3. Hei, vähän niin kuin minun ensimmäiseni...sain mm rytmihäiriöitä jne vaikka olin hyvä kuntoinen ja "jaksoin" valvoa aika hyvin. Ei nukkunut ikinä vaunuissa eikä päiväunia. Vasta kouluikäisenä alkoi helpottaa. Se oli kamalaa!
    Jaksamista teille ja hyvää jatkoa<3

    t.äiti Turusta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huhhuh, onneksi meillä alkoi uni maittaa jo aikaisemmin! En olisi selvinnyt kouluikään asti! :O Voin vaan kuvitella... Toivottavasti rytmihäiriöt hävisivät myöhemmin nukkumisen myötä. Kiitos ja samoin sinne! ❤

      Poista
  4. Olette olleet onnekkaita kun olette päässeet unikouluun. Yritin päästä meidän poikien kanssa, kaksoset, mutta ei päästy. Tilannetta kartoitti perhentyö ja sossu. Ensin olis pitänyt pitää kotona unikoulua useampi kerta. Yritettiin, mutta meillä kaikki unikoulut (tietenkin myös laitos) on torpedoinut jatkuva (siis jatkuva!) sairastelu. Eikä kahden kanssa muutenkaan ihan helppoa. Yritin vedota siihenkin että jos pojilla tulisi tauko sairastelussa, voisiko päästä unikouluun, koska ollaan liian väsyneitä pitämään itse unikoulua..ei! Aiheeseen liittyen viimeinen kommentti oli että soittele jos tuntuu että pää ihan leviää ;D Nyt pojat jo hoidossa, itse töissä, arki edelleen ajoittain selviytymistä..Lisäksi esikoinen, Onni, joka aika viljomainen. Olen aikoinaan enempikin kommentoinut blogiisi. Nyt pääsi itku tekstiä lukiessa, aika läheltä liippaa..Aika paljosta joutuu selviytymään, eikä tätä väsymystä VOI ymmärtää jos ei itse koe. Ja jälkikäteen, osaa ajasta ei varmasti edes muista. Eihän tiedä mitä elämä vielä eteen heittää mutta luulen että aika äärirajoilla olen jo käynyt.
    Tuija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei Tuija! :O Tuohan on ihan kamalaa! Ja muistan kyllä hyvin, kun olet käynyt kommentoimassa ja kirjoittamassa teidän Onnista. ❤ Kuullostaa kyllä raskaalta! Miten jaksat töissä, jos arki on vieläkin vaikeaa! Pyydä ja ota ihmeessä kaikki apu vastaan mitä saat. ❤ Ja varmasti voi soittaa jo ennen kuin se pää leviää. ;)

      Mutta onpa ollut tyhmää, että ette päässeet unikouluun. En ymmärrä? Lääkärikö sitä lähetettä ei kirjoittanut vai mikä siinä oli? Sit pitää pyytää toiselta, jos vaan mahdollista! Hyvä lastenlääkäri kyllä ymmärtää ja tajuaa, milloin unikoulua tarvitaan. Meillä oli onneksi sellainen.

      Jaksamista sinne kovasti! Toivottavasti se pohja on siellä tosiaan nähty ja suunta on vain ylöspäin. ❤

      Poista
  5. Niin tuttua, "oltiin niin väsyneitä että ei jaksettu edes erota"... Väsymyksen astetta ei todellakaan voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut, ja tuo syyllisyys on niin tuttua sekin. Miten voi melkein vihata omaa lastaan, kun joutuu juuri horrokseen vaivuttuaan heräämään jälleen kitinään noin viidettätoista kertaa samana yönä. Omaa tukiverkostoa ei ollut lähellä, neuvolantädin nuori sijainen oli lähinnä neuvoton, "täytyy vaan jaksaa". Ensimmäisen täyden yön nukuin, kun poika oli 4.5v. Nyt lapsi nukahtaa omaan sänkyyn mutta tepsuttaa yöllä "keskeen" meidän sänkyyn kuorsaamaan mutta ei kitise eikä saa parkukohtauksia, avioliitto on vielä kasassa ja jotakuinkin työkykyisiä olemme miehen kanssa. Lohduttavaa, että on muitakin -ja me kaikki ollaan selvitty siitä!




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marja, eikö olekin hyvä kuulla toisen sanomana nuo asiat! Itseäni ainakin ne on auttaneet mm. siinä syyllisyydessä ja monessa muussakin. Tietää, että ne negatiiviset tunteet on normaaleja, vaikka kuinka kovasti rakastaisi lastaan. Univaje on tosiaan vaarallista ja vahingollista!

      Hienoa kuulla, että teillä on jo paremmin. Hyvin selvisitte! ❤

      Poista
  6. Eka kerta blogissasi ja hiki nousi pintaan. Keskimmäisemme on nyt 17v. Lukiolainen, mutta varjele , millaista aikaa olivat työtön kaksi ekaa elinvuotta.
    Tyttö syntyi kuukauden etuajassa ja siitä se alkoi, valvominen ja itku. Olin puoliharmaa väsymyksestä ja jälkikäteen voin muistella ko. aikaa vain valokuvien kautta. Onneksi sentään edes niitä tuli räpsittyä. Samaan aikaan miehellä todettiin syöpä...Sitten itkin jo minäkin ja yritin revetä joka suuntaan.
    Elämä voitti. Tytär on ihana, aurinkoinen nuori nainen ja mies parantui. Esikoinen kertoo, että ei muistele ko. aikaa ikävänä. Aina pääsi syliin. Kuopus totesi kerran katsoessaan kuvaani noilta vuosilta, että äiti näyttää pieneltä ja uniselta- hih! Olen onnellinen rakkaistani, mutta en voi yhtyä vanhaan viisauteen "päivääkään en antaisi pois". KYLLÄ ANTAISIN. Ihan niin tiukille en soisi kenenkään joutuvan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh! Valvominen on kyllä rankkaa ihan ilman, että siihen lisätään murheita vielä läheisen vakavalla sairastumisella... Mutta onneksi siellä kaikki kääntyi parhain päin! :)

      Itsekin olen usein miettinyt, että onneksi olen laulattanut kameraa ja jaksanut myös blogia päivittää noilta ajoilta. Onhan siellä niitä aurinkoisiakin hetkiä! :) Ja kyllä, pari päivää voisin noilta ajoilta antaa pois. Ja yötä... ;)

      Poista
  7. Kiitos liikuttavasta, rohkeasta tekstistä! <3 Toivottavasti asiat edelleen menevät parempaan suuntaan!

    VastaaPoista
  8. Vastaan tähän, vaikka tästä kirjoituksestasi onkin jo aikaa: Minulle oli silloin tosi tärkeää, kun kirjoitit teidän valvomisjutuista, niiden avulla sain pidettyä omaa päätä pinnalla. Se, että joku muukin kävi läpi samoja asioita, ja vieläpä kaltaisesi ihan fiksun oloinen ihminen! Itse kun ajattelin, että mä olen vaan niin tyhmä ja huono äiti, että en osaa edes lapsiani kasvattaa. Hitto, nyt vasta pystyn katsomaan kuopuksen vauva-kuvia ilman että sydäntä kivistää ja itkettää! En kyllä muista niistä kuvista mitään. Onneksi silloin tulin blogin vuoksi kuvanneeksi niin paljon, ne ovat mulle hyvin tärkeitä kuvia nykyään. Niissä näkyy, kuitenkin, hymyileviä ja hyvinvoivia lapsia ja periaatteessa ihan ihmismäinen koti. Kiitos Katri niistä ajoista, vertaistuksi siellä netin toisessa päässä auttoi paljon! Olen myös tosi iloinen, että teillä nukutaan nykyään paremmin. Niin meilläkin. Itselläni menee taatusti vielä tovi, että olen takaisin elävien kirjoissa, mutta hyvää vauhtia toipumassa tuosta helvetistä, jota vauvakuplaksi kutsutaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos tosiaan digiajan, että on tullut yhtä sun toista tallennettua niiltä ajoilta. Ja mikä parasta: nähdä niissä kuvissa tosiaan iloisia ja hyväntuulisia ihmisiä. Jos nyt jotkut silmäpussit kasvoi muutamalla litralla tuossa ajassa, niin se on pientä sen rinnalla, että kaikki selvittiin siitä suht (?) järjissämme.... ;)

      Mutta hei, onpa ihanaa kuulla, että siellä ollaan toipumassa raskaista ajoista! Ja ihana kuulla SUSTA! <3 Ihan tosissaan, arvaa miten monta kertaa olen miettinyt sinua ja teitä ja mitä teille kuuluu. Monta! Ihan superhieno juttu, että kirjoitit tämän kommentin. Monessakin mielessä. Kiitos. <3

      Mä kyllä kaipaan Tuulentaloa ja sun juttuja. <3 Ihanaa kevättä teille ja tsemppiä vauvakuplan rippeiden viimeistelyyn. ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...