perjantai 3. helmikuuta 2017

Äitinä 10-vuotiaalle

Eilen oli tärkeä päivä. Meidän perheen esikoinen, tämän blogin alkuperäinen synnyinsyy, täytti kymmenen vuotta. Ensimmäinen pyöreä luku, jota on odotettu malttamattomasti ja suurella hartaudella. "Enää kahdeksan vuotta, niin oon aikuinen. Missähän mä oon sitte?". Toivottavasti et ihan hirveän kaukana, ajattelin.

Kymmenvuotias suunnittelee jo tulevaisuutta, opiskelua ja työelämää, toisin kuin nelivuotias pikkuveli, joka tarraa kaulasta, katsoo syvälle silmiin ja vakuuttaa: "äiti, mä en ikinä muuta kotoa pois"


Kymmenenvuotiaan lapsen kasvatus on joskus (lievästi ilmaistuna) haastavaa, joskus rinnakkaiselo sujuu kuin tanssi. Onko kasvatuksen pohjatyö tähän ikään mennessä jo tehty? Vai onko suurin työ ja haastavimmat ajat vasta edessä? Perusteet, ne tärkeimmät, on kuitenkin opetettu. Tai ainakin yritetty. Toivoa saattaa, että perustukset on tukevat ja vahvat, joita ei tulevat karikot kummemmin horjuttele. Nyt vielä hiotaan, ohjataan, opastetaan. 

Venytetään hermoja tai hermojen rippeitä, jos niitä vielä on. Yritetään takoa järkeä päähän. Lasketaan kymmeneen. Tai sataan. Annetaan siimaa ja vapautta, mutta pidetään rajat. Kiroillaan ja pyydetään anteeksi. Rohkaistaan, mutta katsotaan kuitenkin vielä pitkään perään ja suojellaan. Ammutaan jälkikasvu ajatuksissa kuuta kiertävälle radalle. Ammutaan mies ajatuksissa kuuta kiertävälle radalle, koska jokuhan tähän sirkukseen on syypää. Hypätään itse sinne kuuta kiertävälle radalle, kun koskaan piti mennä lisääntymään.

Kuunnellaan huutoa, purraan hammasta. Huudetaan, mökötetään ja lopuksi sovitaan. Kunnes otetaan taas yhteen. Ja samalla ihmetellään, miten joku voi olla välillä niin ärsyttävä, mutta samall kuitenkin niin rakas. 

Kai tässä kasvetaan molemmat.


Se on olevinaan niin iso, mutta kuitenkin niin pieni, että haluaa vielä ryömiä syliin pitkine raajoineen. Tulee yöllä viereen, kun herää painajaiseen. On nokkela, huumorintajuinen, herkkä ja hirveän itsekriittinen. Haluaa niin kovasti olla itsenäinen. Ilmaisee tahtonsa voimakkaasti, mutta kaipaa kuitenkin vielä paljon tukea ja rajoja.


Ei ole aina helppoa, mutta kukas täällä helpolla haluaisi päästäkään. Nyt painan julkaise-nappia, otan kymmenvuotiaani kanssa palan eilistä synttärikakkua, kyselen koulupäivästä, kuuntelen myös ne ei-niin-kiinnostavat jutut peleistä, kehun, pussaan ja halaan.

Hyvää viikonloppua!

8 kommenttia:

  1. Ihana kymmenvuotias sulla! Hymyilytti myös tuo nuoremman vakaa aikomus pysyä ainiaan kotona, kuulostaa niiiin tutulta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, onhan se. <3 Hah, ja joo, ihana myös tuo nelivuotiaan ajatusmaailma. :D Ikävä kyllä ja onneksi se mieli siitä vielä muuttuu. :)

      Poista
  2. Samat ajatukset! Kuin omasta kynästä! :D Mukavaa kevättä! T. Kesällä 10veen äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aina yhtä lohduttavaa tietää ja kuulla, että muilla on samanlaista vuoristorataa näiden esiteinien kanssa... Ihanaa kevättä sinnekin! Ja pitkää pinnaa. ;)

      Poista
  3. Paljon Onnea 10 v Onnille.
    Itselläni iski kriisi kun esikoiseni täyttää nyt 12v ja tajusin, että enää 3 vuotta rippijuhliin.... IIIIIKS... miten aika voi rientää näin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Amy! :) Ohhoh, aika tosiaan menee kuin siivillä. Rippijuhlat jo! Toivotaan, että seuraavat kolme vuotta menisivät vähän rauhallisemmassa tahdissa. Onneks sä et vanhene yhtään! ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...